Mussa elää sisäänen puuma. Ulkoisesti ei voi enää niin sanua (jos on koskaan voinukkaan) mutta sisääsesti sellaanen elää. Puuma. Puumanainen.

Ekan kerran koin sellaasen tuntehen monen monta vuatta sitten, kun oikeen kivanääninen nuarimiäs kauppas mullen Kloorian koti lehtiä. Kauvan puhuumma, esmentelin ensin aluuksi muaronvuaksi mutta tais poikakin titää, notta kaupat tuloo. Ja tulihan ne.

Toinen kerta oli pari viikkua sitten, kun soitin puhelinfirmahan ja aloon motkottaa kallistuvista kuukausimaksuustani liittyen nettihini. Yritin ensin itte kattella, mitä tilaasin mihin vaihtaasin; kuitua? päivänvaloa? mopiilia? vai laittaasinko kaikki koneheni karkiaan jätteesehen? Sellaasia pikaasia shättejäki yritti nostella ruurun alaosasta ittiään esille, mutten ollu havaattevinani. Lopulta soitin. 

Sanoon heti kättelys nuarelle miähelle, nottei mua tarvitte vetää höplästä, moon pohojimmiltani aika kiukkuunen akka. Kyseli multa ja musta ummet ja lammet. Siis niinku liittyen nettihini ja kännykkähäni. (Ei se muusta ollu kiinnostunu. Huoh.) Tunnustin sillen, etten omista muuta ku älyttömän puhelimen ja sellaasen onalehen, joka on töpselillä seinäs kiinni päästäkseni nettihin. Kyseli kuinka useen moon netis, vastasin totuuren mukaasesti, notten kovinkaan useen, joka päivä vain.

Se sano tooosi nätisti, notta mitäs jos laitetahan mobiililaitet? Jaa, että miksikä, kun mulla on viäläkin se töpselin kohta mihkä laittaa, haluan vain hinnat alemmaksi. Aikamme ku puhuttihin, niin mulle on nyt tulos jokin...mopiililaitet siis sellaanen...mokkula? onales? kovaääniset? kaiutin? hermoromahrus?

Viälä ei tiärä, kun se / ne on postis. Mutta olipahan sopivan oloonen nuarimiäs. Äänikin sellaanen kiva ja (hermoja) hyväälevä.

Tv. Puuma