Ruutupaperilla kuulakärkikynän suhinaa, pieniä ähellyksen ääniä ja niin syntyy taireteoksia vihoon sivuulle. Ote kynästä tiivistyy. Yritän sanua, nottet niin kovaa painaasi, ottaasit mumman vahaliirut mutta mitäs sitä ny poijalle puhumahan, jos toinen on päättäny esittää kuuroa. Kuulakärkikynällä saa harvoon piirrellä, aina ollahan tarjoamas vahaliituja, färikyniä, sormifärejä. Höh.



  Lopulta poijan käsi pysähty, kynä jäi lepäämähän paikallensa, piänehen hikisehen kätehen. Katse alakas harhaalemahan. Se katteli lorvihuanehesnani ympärillensä, silimääli laattiasta kattohon, pöyrältä toiselle, välillä mummahan ja sitten taas peräseinän lankahyllyllekin ja kysy, onko mumma täällä huoneessa aalteita?

Sanoon, nottei täälä oo mitään aarteita, piirrä vaan. Pelekäsin, notta innostuu kollaamahan ja siinon sitte kaikki mailmantavarat vaaras.

  Se nosti paitaansa sanoen, mulla on napa, onko mummalla? On mummalla napa. Näytä! No, en kyllä alakaa kaivamahan sitä esille, piirrä nyt vaan.

Onko täällä huoneessa aalteita, se kysy uurestaan. Ei oo, sanoon.