Pohriin ääneheni, notta miltähän tyttärenpoijista tuntuu mumman opettaes, jotta aina pitää vetää vessanpytty! Ku monis uusis pytyys ei oo yhtikäs minkäänlaasta vetonuppia. Onneksi eivät oo mitään voimamiähiä, nottei ne rehaa pyttyä mummalle nähtäväksi joka pissureissun jäläkihin. Nyt tulis opetella uus vessanvetämistä kuvaava verpi. Pyry, muista painaa vessanpytty! Kuulostaa kyllä...ei yhtään tehokkahalta.

Son vähä samaa, ku nykyään ei voi enää lyärä luuriakaan soittajan korvalle. Nykyynen luurin lyäminen on niinku hönkäsen pöläys vaan, ei saa muuta äntihin ku hiliaasuuren. Toki sekin varmahan siappaa soittajaa, ku ei tiärä mihinä välis kuulija poistukin kuuloetääsyyreltä, mihinä kohoras haukkuja.

Kattelin vanhoja valokuvia. Niis oli nätti ja nuari. Enää ei oo se ja-sanakaan voimas. Valokuva onkin muuttunu irvikuvaksi menneestä. Sitä kutsutaan kehitykseksi.

Ei oo enää ku yhyren lajin, 24 karaatin pölhö. Mutta revitähän siitä kaikki irti.