Minen oo mitenkään eläessäni joutunu ajattelemahan lepakoota. En niin koskaan. Nyt sitä sanaa näkyy mennen tullen; elikkä johtopäätös tästä on se, notta lepakon ja mun kohtaamisen aika lähestyy. Se voi tulla nopiempaa, ku osaan ajatellakkaan! Voi kuulostaa vähän niin kuin orotukseltakin.

Suarahan sanottuna mua kallottaa. Minen pelekää hiiriä enkä sammakoota, vain käärmehiä ja alan jopa nyt uskua, notta lepakootakin. Koen lähestyvää tunnetta, sellaasta kauhunomaasta. Kirlahin luona oli ollut yökylässä lepakko!

Nukun aina ikkunaklasit auki, vielä marraskuuskin, notta se tapaamisemme aika lähestyy. Kuulikko Lepakko, minen sua pelekää, tänne o turha tulla!

Muistan yhden jutun, joka hämärästi on nyt mielessäni. Äitini oli nuorena naisena tullut kotia pimiäs valottomalla polokupyärällä, eikä siihen aikahan niitä katuvaloja ollu. Äitini oli polekenu keskitiätä, nottei mee ojahan ja ykskaks soli nähäny liäväs kuun valos jotaki valakoosta tiän sivus olevalla pellolla. Valakoosta, joka hiljalleen liikehti ilimas. Sitten oli näkynyt toinenki valakoonen leijuvan sen viäres! Aaveeta tanssimas rapapellolla hilialleen...ja ne oli liikkunu rauhaisasti kohti tiätä.

Äitini oli polokenu ku viimmeestä päivää kotia kohti ja aloottanu älyttömän huutamisen!

Siinä oli aavehetki saanu pissut pöksyyhinsä! Naapurin poijat oli ollu lepakkojaharis ja äitini oli peljättäny ne huutamisellaan pualikuallehiksi!

Hyvää yätä, Vilukissi...sii juu leitööör...