Tääkin juttu sisältää taas tuatesijoottelua.

  Mun ryyssonis, Porthokses, on tommonen kahva varres kii, son vähä niinku pensaletku. Kahva jotenkin kummasti laukaasi mussa, nottei imuria voi työnnellä kuin vain yhyrellä kädellä. Nyt mulla on oikian kären sormien nivelet kipiät, samoon olokavarsikin, moon varmahan puristanu hengenhäräs kahavasta. Meni oikeen haba maitohapoolle.

Vasta loppuillasta kiikkuslavittas istues ja koukutes tiskirättiä hoksasin, notta eihän imuroora tartte yhyrellä kärellä, enhän oo tähänkään asti niin teheny. Voihan imuroora niinku ennenkin, kahta kättä käyttäen. Uus imuri laukaasi outoja tuntemuksia tai ainakin orotuksia. Minen ajatellu yhtään mitään, en siis yhtään mitään, kun sain sen koottua. Klik klik. Kun alootin imuroomisen, niin jotenkin kaikki oli uutta, aivan kuin en olisi koskaan imuroonu!

Mitäkö orotin? Jaa-a. En kait niin mitään isoosti uutta. Mutta kummasti kuitenki petyyn, sei liikkunu itekseen, piti ohojata varresta, piti panna töpseli seinähän, piti vaihtaa kapia pitkulaanen suulakes, jos halus imuroora koloosta ja kirjojen päältä. Piti vetää sitä peräs. Piti vähän ittekkin kumartua, jos halus suulakkehen apteekkarinlipaston alle. Mitäkö orotin?

Joku kumma tuala aivoosnani eli omaa elämäänsä, se kuvitteli ja orotti, notta ku ryyssonin, Porthoksen, saa, niin sitten ei tarvitte siivota. Ei tartte itte siivota. Ei teherä mitään itte.

Siltähän ei ollu ku vain isoo imuteho (ja ääni). Oonko mä ny itte ittiäni pettäny?

Hahhhah...luuliako te, nottoon imuroonu kiriojeni päältä?!