Mulla on yks tuttu, joka aina epäsäännöllisen säännöllisesti tuaa pari kolome vaaterekillistä meille töihin klettuja sovitettavaksi. Se on kulukaa heleppua heti aamusta kaikes rauhas kaffikupin äärestä kattella, ku monta akkaa plaraa henkariilla olevia klettuja. Klapina vaan käy ja iloonen puheensorina. En mäkää ny koko aikaa oo kaffikuppini ääres vaan meen muaron vuaksi siirtelemähän henkaria sinne tänne. Siten näytän mäkin kiinnostunehelta. Mutta taisin jäärä viimme kerralla tästä hyäryttömästä siirtelystäni kiinni, ku ny eileen olikin rekkiihin varattuna maatiaaskissoolleki kutehia!

Eihän siinä auttanu muu, ku ottaa niitä käsihinsä ja sanua menevänsä kokeelemahan. Pirin kyllä sitten pitkän muistopuheen invavessasta tultuani ja sanoon yhtäkin mun kokoostani tunikaa Signe Koolman -kletuksi. (Son mun äitini, 83v., nimi muutettuna.) Myyjätyttönen vähän katto hämmästynehesti mua. Sanoon, notta mun äitini tällääsiä vois pitää. MInkä tähären luullahan, notta ku on näinkin pitkä ja hoikka ku mä, jotta haluaasin näyttää täriltä keski-iäskään, ku korvien välistä moon kuureksantoista? Eihän se ny sen myyjäflikan vika oo. Paha hiihrellä, jossei suksi luista. Se otti mulle mitään puhumatta yhyret mustat pitkät housut rekistä ja sano, notta tuas on sulle, usko ny notta ne menöö päälle! Menihän ne päälle, mutta housunpultut olis viälä seuraavas kyläs, ku itte olis jo perillä toises kyläs. Myyjä sano hyvin, notta näje ny se vaiva itte ja viä Akalle lyhennettäväksi. Okei. Teherähän niin. Maksoon siitä liikakankahastaki. Noli stretsiä. Venyy ja paukkuu.

Olis ollu mukava lyhyt musta villakangastakkiki...molin siinä ku kaharen kilon hauki pualenkilon pussis. Näyttää ny taas vahavasti siltä, notta pellavaaset roikottimet ja hetalehet on mua ja mun luannettani. Ostin ku ostinki sitte viälä yhyren Signe Koolman roikoteskletun. Menöö kotona, jossei oo kukaan tulos. Täytyy kattua ovisilimästä, jos ovikelloa joku rimpahutteloo. Soli mukavaa materiaalia, kivasti nuali muatojaki.