Taottu sydän

Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli,
ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi.
Minun sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.
(Saima Harmaja)


**********
Elämä. Se koostuu iloista ja suruista. Miten monasti meistä tuntuukaan, että suruja on enemmän kuin hyviä hetkiä. Niin se varmaan onkin ja ilo ei ilolta tuntuisi, ellei suru värjäisi joitakin päiviämme.

Elämä koskettaa, hyvässä ja pahassa, kuolemassakin.

Elämä antaa ja elämä ottaa. Meillä on läheisemme vain lainassa tällä maallisella taivalluksella ja pois heitä emme haluaisi antaa. Olen huomannut nyt vanhemmiten, tehtyäni samaa työtä 34 vuotta, että monista asiakkaistani on tullut niin läheisiä, että heidänkin poismenonsa koskettaa. Olen joskus sanonutkin, että ollapa työssä, jossa ei olisi kuin vain minä ja 5 asiakasta, 5 poismenoa.

Olen saanut paljon tänä vuonna. Olen saanut perheeseeni pikkuisen Elias-pojan, olen saanut seurata Pyry-pojan vauhtia ja oivalluksia, elämänmakuisia hetkiä, hikihelmiäkin ohimolla. Kummityttäreni sai pikkuisen prinsessan, Helmi Maria Matildan, Elli sai ylioppilaslakin, Sallasta ja Empusta tuli maisteri ja dipl.insinööri. Saan odottaa sukuun pian syntyviä uusia pikkuisia. Elämä jatkuu heissä ja kaikissa näissä tapahtumissa.

Kiitollisena muistan 16.6 poisnukkunutta appeani, appipaappaa, isopaappaa. Sain tutustua mieheen, joka ei ole koskaan pahaa sanaa sanonut läheisilleen vaan on aina kantanut kaikista huolta. Hän otti kaikki läheiseni sukuunsa avosylin vastaan, piti ominaan. Oman suruni lisäksi on vierelläni läheisteni suru. Oman surun jaksaa kantaa ja haluaisin ottaa sen muiltakin kannettavakseni. Miten sitä luottaakaan omiin hartioihin ja pelkää, etteivät muiden hartiat kestäkään, vaikka ne kestävätkin.

Suru on iso möhkäle, joka muuttaa asumaan jonnekin tuohon pallean kohtaan ja se tikuttaa välillä kipeästikin sydämen paikalla. Suru puhuu oma kieltään, sen edessä monet sanat ovat pieniä ja usein vain kuiskauksiakin. Suru on hiljaista vaikka se huutaa sisällämme ääneen.