Toissailtana elin melkoisissa syövereissä, ei pahoissa mutta kaukana kaukana menneisyydessä.

 


Sain kesällä ison pussillisen mummani ja paappani jäämistöä, jota ei kukaan edes ajatellut enää olevaksi, koska talossa oli tehty remonttia ja enoni oli perheensä kanssa siellä asunut viimeksi. Mutta mitään ei oltu hävitetty, ei mitään. Kaikki tulipalon (v.1946?) jälkeen olevat ja hankitut paperitkin olivat tallella. Osa papereista oli tulipalosta turvaan saatuja.

Nuo tummareunaiset, osaksi palaneitakin, ovat hautajaiskutsuja. Tosi kauniisti on henkilökohtaisilla kutsuilla kutsuttu saattoväkeä. Moni kutsu koski aivan pienien vauvojenkin hautausta. (Muista papereista lisää myöhemmin.)

Olin jo aikaisemmin saanut paappani (s.1892) kunniakirjoja pelimannimusiikin, kansanmusiikin soittamisesta. Tiesin paappani palkituksi soittajaksi, muistan soittamistaan kuunnelleenikin. Monien kiemuroiden kautta jäämistöstä oli löytynyt papereita, joista talon tyhjääjä oli kiinnostunut ja ottanut yhteyttä Suomen Kirjallisuuden Seuraan...ja siitä se lähti. Siellä tehtiin vanhoista nauhoista tuliteriä cd-levyjä. Piti ensin osoittaa sukulaisuutensa kansanpelimanniin.

Nyt minulla ja sisarillani on jokaisella 2 cd-levyä, jotka sisältävät kansanmusiikkia, pelimannimusiikkia ja Eeli-paappani haastatteluja, välillä kuuluu Maija-mummanikin puhetta. II haastattelu on tehty v 1965 (Kaarina Sala). Tiesin suurinpiirtein, mitä odottaa...mutta kun istahdin kuuntelemaan...ensin joku soitti reipasta polskaa, sitten pieni hiljaisuus ja paappani sanoi, että "mä ny vaan oon tavallinen itteoppinut soittaja...". Itku tuli, ei paapalta mutta minulta, samassa kuului mummanikin ääni...voi apua, miltä se tuntui. 

Iltahan siinä meni, selasin vanhoja pelastettuja valokuvia ja itsellänikin olevia, laitoin niitä 3:een kasaan, meille sisaruksille, ja kuuntelin ja elin lapsuuttani uudelleen. Istuin kylmällä kiviportaalla pikkusisareni kanssa ja paappani soitti haitaria toisen pelimannin kanssa, aurinko paistoi...Sitten huomasin katsoa päiväystä; 11.6.1965. Olin 9 vuotias silloin. Kiivaasti aloin etsiä valokuvaa tästä päivästä, jonka muistan aivan selvästi. Ei löytynyt, se on varmaan äitini albumissa, vielä.

Olen 101% varma, että olen ollut tuossa haastatteluhetkessä jollain lailla pikkusisareni (tuolloin 7v.) kanssa mukana. Eeli-paappa ja toinen pelimanni Frans, soittivat ensin ulkona ja joku täti oli ison hökötyksen (mikrofoni?) kanssa heidän edessään ja sitten siirtyivät sisätiloihin ja meille tyttösille sanottiin, että nyt istutte ja leikitte täällä ulkona ja pitää olla aivan hiljaa!

Toinen äänitys on tehty (äänittäjät/tutkijat: Jouko Hautala-Laurin Simonsuuri) 13.6.1955...silloin olin vasta valmisteilla... Siitä haastattelu- ja äänityshetkestä en muista mitään.

Eelipaappa sanoo nauhalla..."poikani on saanu opetella 5 rivisellä, ration ääres istues. Mun on pitäny vaan kattua pihalle klasista ja opetella 2-rivisellä."

Ei Eelipaappa tiennyt nuotin nuottia, hyvä kun tiesi, miltä nuotti näytti. Mutta niin vain kulki kilpailusta toiseen, häistä toiseen pelimannina. Palkittuna soittajana. 

Oli se aika matka, aikamatka.