Mullon aina vähä ongelmia kellojen kans. Kouluaikana en ottanu koskaan kellua pois rantehestani, se piti aina olla, että tiäsi mitä kello on. Yälläkin. Sitten vähän enee aikuisemmaksi tultua minen voinu siätää rannekelloja ja sen koommin ei oo niitä rantehis näkyny. Ei eres sitä ainuaa kultakelluakaan. Eikä rinnuksilla roikkumas kikkikelluakaan, jonka sain yo-lahajaksi vuanna sirppi ja kirves. Kellos on sellaanen vika, notton son aina liian vähän tai liian palio.

Sitten kelloja rumaasia pitääs siirrelläkkin ainaki kaks kertaa vuares ja minähän en siirtele, ne saa olla omis nauloossansa. Mitä sitä ny aina uusia nauloja seinihin lyämähän. Aijansiirron mä ymmärtääsin. Tai en kyllä sitäkään, jos oikeen rehellinen oon.

Mun uures tyähuanehes oli naula jo valamihina seinäs ja kaapis oli kolome seinäkelloa, joista miätiin notta viärähänkö jollekin hirvikämpälle vaivooksi vai mitä...laitoon isoimman lopulta omalle seinälle.

  Laitoon oikeen patterinki, se tikittää, jos toimiis. Ajattelin sen rauhoottavan, ku teköö tai on tekevinänsä tyähuanehes jotakin. Mua kyllä tikitys unettaa. No enivei...laitoon siihen patterin. Vaihroon toisehen. Toin kaupastaki uuren. Eikä sekunttiviisari hiavahrakkaan, ei kuulu tikitystä ei hihitystä. Minen saanu klasia auki, oisin tarkistanu onko sekunttiviisari menny tiiviisehen yhteeselohon pikku- ja isoonviisarin kans.

Olis pitäny viälä kerran nousta lavittalle ja ottaa toimimatoon kello pois. Minen viittiny kaaparoora enää yhtään, ku totta puhuen lavittalta olis pitäny viälä nousta pöyrällekkin ennenku pohojoonen ja eteläänen pituuteni olis riittäny.

Kello on ny aina 11.

Se viästittää hianovaraasesti, notton yhyrestoista hetki aloottaa. Mitä sitten saakaan päähänsä aloottaa. Mutta alootettava on.