Joskus ehtii aamusella kattua ennen töihin lähtyä, notta onko nimi leheres kuallehis. Jossei oo, niin sitte pitääki jo kiiruhtaa paanalle ja töihin.

Töis kattelin kerraasti ikkunasta pihalle ja jäykistyyn...kualluthan siältä tulla maleksi tyämaalleni. Apua?! Eheriin sanua tyäkaveriilleni, notta näjettäkö saman ku mä, kuallu tuloo? Nei ehtiny vastata, ku se jo istu mun eresnäni. Kuallu miäs.

"Oletko sinä kuullut, että olisin kuollut?", oli avausrepliikkinsä. No en ole, en osannu muutakaan tehrä ku höväätä.
Olinhan mä kuullu, mutten halunnu tuara sitä esille. Se toimitteli, että oli joku saman sukuniminen kuallu ja oli luultu häneksi. Uskaltauruun sanomahan, notta eikös ookkin kivaa hämmentää ihimisiä, jos nuan on luultu. Oli samaa miältä, mutta siltä oli jo vuakralaanenki lähteny poikes, nottei ala sopimahan mitään uusia sopimuksia kualinpesän kans.

Kysyyn, notta mistä oli saanu sen seleville. Soli soittanu sille vuakralaaselle, vanhemmalle naisihimiselle ja nainen oli ollu pitkän aikaa puhelimes hiliaa ja kysyny sitte pelokkahalla äänellä, notta kenen kanssa hän nyt puhuukaan ja siältähän se oli tullu sitten ilimi, notta vuakralaasellekkin oli kerrottu, notta vuakraisäntäs on ny sitte kuallu.

Mulloli kerraasti keuhkoverituluppa ja en tiärä onnekseni kaikkea, mitä musta oli kylillä toimiteltu. Mutta ku menin sitte paikallisehen kauppahan, ku olin tervehtyny, niin eka vastaantulija pysähty portahille niille sijoolleen ja tuijotti. 

Ohitin sen sanoen:"Puheet kualemastani ovat suuresti liiooteltuja ja ennenaikaasia."