Voi että mä hermostuun täs yks ilta. Mun teki aivan älyttömästi, vaihteeksi, mieleni jäätelöä. Suklaasta. Mä tsemppasin itteni kiivaaseen työtahtihin ja korvien välis soi lupaus, notta ku kaikki on tehtynä, niin jäätelö orottaa pakastimes. Jippii!! Kuljin siinä eestaas yläkerran ja alakerran välillä. Hommat hoitu rivakasti, ku palakinto ja kiitos oli orottamas. Oli oikeen hyvä ollakkin.  

Sitten menin pakastimelle ja olin jo kattellu elokuvanki valamihiksi, jota aloottaasin kattelemahan. Pysäytyskuva päälle ja rivakasti rappusia yläkertahan pakastimelle, palakintua noutamahan. Voi kiesus ku nyppi kaalia lujaa kollates pakastinta. Mullei ollu mitään jäätelyä!

Menihän se ilta sitten niinki; tympiänä elokuvaa vaharates, iliman mitään hyvyskää. Miten voi karota viimmeesekkin muistinrippehet!? Molin aivan varma, notta olin ostanu jemmahan jäätelyä.

Seuraavana aamuna menin keittämähän kaffia…kaffinkeittimen viäres nökötti täysin avaamattomana muavinen suklaajäätelöpakkaus. Hyvin sulanehena. Hölskyikin jo. Sen oli siihen Joku nostanu pakastimesta illalla kesken kiiruhultaasen tyätaharin, niinku jo vähän pehmenemähän ennen hyvää elokuvaa.

Minä ja mun Salaanen Minäni, Idi Egoni. Son alakanu elää täysin omaa elämäänsä. Loinen.