Olin eilisen helluntain melekeen koko päivän kirkois. Ensin tuli tv:stä Isonkyrön Vanhasta kirkosta Jumalanpalvelus ja sitten oltihinkin pian jo Koiviston siunaustilaisuures. Piti oikeen istua ja kattua niin, notta melekeen oli puakin puuruksis.

On se melkoosta teatteria nua sotilaalliset hautajaaset. Eräänlaasta koketeeraamista koko aika. Lipun taittelus ja seppeleetten siirrois hautakummun päälle tuli aivan mieleheni tinasotilahat. Karetit osas kyllä hommansa, niiren on turha sanua sitten, kun petaavat sänkyjä kotioloos taikka lajittelevat pyykkiä, notteivat osaasi.

Ny ei pirä luulla, notten arvostanu Presirentti Koivistoa taikka siunaustaan. Arvostin minä. Kapinootten vaan aina etukätehen suunniteltuja koketeeraamisia vastahan. Muutoonkin mua joskus vaivaa meirän luterilaases kirkos se ylös alas nouseskelu. Toki en tiärä mitään katolilaasesta kirkonmenosta. Jos mä järiestääsin kirkonmenot, niin nolis melekoosen hiljentymisehen suuntautuvat, jokaanen sais olla omis oloos. Toki ei saisi veisata yksistään, jossei oo veisuun aika. Punaanen lanka toki tulis olla, kuinka menoorahan loppuhun asti. Tierän notta uskonasiat herättää useenki kiihkiää keskustelua, mutta saahan niiskin olla jokahittellä omat mielipitehet.

Loppujen lopuuksi ei Jumalanpalvelus ja jumalien palvelukset oo isoosti muuttunu sitten pakanallisista aijoosta. Uhurilahajoja ei toki enää kirkkoohin vierä. Moon aina sellaanen vastarannan kiiski. Mun Jumalani on sellaanen, joka on aina läsnä ja son toki kirkoskin muttei se tykkää mistään ylös alas meiningiistä. Son silleen aivan tavallinen. Niinku mäkin.

Tierättekö mikon pessimismin huippu? Son se, kun pitäis tilata aika lääkärille mutta tilaakkin sen suaraa patolookille.