Tätei taas usko kukaan, minen ainakaan.
Oon kärvistelly liävästi kahisevas ja reippahasti liahuvas pätmän-takisnani jo monta viikkua ja hokenu töistä lähties, notton kuriaa, ku ei oo koskaan oikian aijan takkia.

Sitte eileen! Tulin kotia ja laitoon pätmänniäni kaappihin henkarille (huom.minen oo joka paikas sotkuputku) ja meinasin ottaa paksumman anorakin lähtiäkseni postihin hakemahan parit tekojalaat. (Nei oo mulle, vaan tulevahan Takataskuhun.) Ja mitä minä huamasinkaan!?

Mulloli siälä henkaritangolla villakangastakki! Sellaanen A-mallinen ja kivan (on se) vihertävä ja jopa sen pystykaulus oli pestykin! Miten minä olin voinu sen unohtaa? Turha toki kysyä, miten olin voinu sen unohtaa. Sehän tapahtuu vaan silleen...yksinkertaasesti ja heleposti! Unohtaminen.

Miten sellaasen asian voi unohtaa, notta ittellä olis kaapis lämmin takki eikä muista käyttää?  Miten en voinu miättiä, notta mitä paan talavella päälleni, ku lumi tuiskuaa ja pakkaanen vinkuu nurkis, vai paukkuukohan se, minen enää muista, ku ei oo kunnon talaviakaan ollu hamahan miäsmuistihin ja miäsmuistihan on pitkä. Akoolla son lyhyt. Vai meniköhän tuakin toisinpäin? Vai kanoostako tuankin yhteyres puhutahan? Minen muista.

Jokaanen unohtaa jotakin ja useenki tai jopa alituusehenki. Mutta unohtaa ny oman takkinsa, lämpöösen takin ja viälä pahkuloottoo äänehen, nottei oo mitään päälle pantavaa. Eikä akatkaan yhtää muistuttanu, notta onhan sulla se iänikuunen verha. Mutta että itte unohtaa. ja ku viälä se roiti oli ollu mulla jo monen monituusta vuatta, se takki siis, valehtelematta 4 vuatta.

Ja pimees son ku uusi. Menöö täyrestä ku väärä raha.