Molimma syömäs lauantaina Hemingways Tamperehella ja seinällä oli palio kuvia itte kiriaalijasta ja sen läheesistä ihimisistä. Kattelin niitä sivusilimällä ja menin sitten tyttäreni kans yhtä matkaa vessahan ja ihastelin, ku siäläki oli kiriaalijan kuvia, jopa vessan ovihin tällättynä.

En saanu kättäni ku vain ovenkrivalle, ku Laura nykääsi mut pois ja sano kiihtyneesti, sinne et kyllä mee. Solis ollu miästen vessa. Kuka taivahan alla ny olis heti hoksannu, ku joka paikas oli valokuvia samasta tyypistä, notta olis pitäny ensin kattua sitä vierasta täysin tuntemattoman näkööstä naisen kuvaa, joka oli toises oves. En ollu ikinä nähänykkään koko naista! Tottakai pongasin Hemingwayn ittensä heti kättelys, ku oli naamasta ja teeveestä tuttu.

Laura huaki, kun mun kans saa aina olla varpahillaan. Sanoon sille sitten, ku pesimmä käsiämme, notta katto ny, ku meen tohon sähköösehen käsipaperitelinehen tyä, niin sei toimi. Laura sano, notta katto ny, ku moni saa siitä noin vain paperia ja mäkin sain.

Kävelin rauhallisesti telinehen tyä ja vilautin käsiäni sähkösilimän alla ... toimihan se vehjes; ryttäs jokaasen ulospyrkivän paperin kasahan konehen sisälle ja lakkas kokonaan toimimasta. Sanoon Lauralle, notta joko uskot, että näitä tilantehia vain tapahtuu mulle aina, tuloo yllättäen ja pyytämättä.

Joo, sano tyrmistynehen näköönen tytär. Tiedän, notta se ajatteli, että on hyvä, kun mun kans ei tarvitte useen olla kulukehella.

Eilen molin syömäs Rossos terassilla Amin ja pikku-Pyryn kans. Pyry istui rattaissa ja imeskeli maissipötkylöään, lopulta otin sen siltä pois, ku näytti liukenevan jo lämpöösehen kätehenki.

Laitoon pötkylän mun ja Ami lautasten välihin pöyrälle ja jatkoon omaa syömistäni. Sanoon, notta onpas tua maissipötkylä kevyt ja näöltään kuin nämä mun ranskalaaseni. Kesäänen tuuli leyhytti mukavasti, jotta sai oikeen laittaa välillä lautasliinatki lasin alle toisesta nurkastaan.

Johonakin kohtaa kysyyn Amilta, notta laitookko sen maissipötkylän johonkin? En, se vastas. Kattelimma sitä lautasten altakin ja laattialta ja sylistämme ...lopulta Ami kysy, kuis niin, mitä sä ny sen perähän? Mun oli pakko tunnustaa, notta justihi söin sen ja ihmettelin, miten voi ranskalaasperuna maistua maissilta. Tottapa tuuli oli heilauttanut sen lautaselleni, ja mä popsin menemähän.

Ami katto muhun ja sano, notta ajattele, jos olis tuullu lujaa, olisit saanu muista pöyristä niiren pihvit omalle lautaselles. Totesin vain, notta tottapa olisin neki piffit syöny huomaamattani, vasta kalan kohoralla havahtunu.