Molin kaupas ja tälläsin kauppapussiani pyäränsarvehen, ku tunsin jonkun vahtaavan. Käännährin sivuulleni ja siälähän istui autossaan oikeen tuttu miäs, jota en ollu nähäny aikoohin. Jarmohan se siinä ja se vinkkas mua lähemmäksi.

Jätin kauppakassin tälläämisen siihen paikkahan ja menin juttelemahan Jarmon kans, ajattelin, notta tulipas hyvä tilaisuus mainita yhyrestä tyäasiastaki. Innokkahana kyselimme toistemme kuulumisia ja kerroomma, mihinä kakaratki viilettää ja montako lastenlastaki jo tullunna.

Vähä ouroksuun, kun se mainitti niin harvoon ehtivänsä tänne päin ja kyseli mun toipumistani kolarista. Kolarista? Olinko ollu autokolaris vaiko Lapin Kolaris? En keriinny kysäästä, notta mihinä kolaris molin ollu, kun sen vaimo pölähti siihen. Aivan ventoviaras ihiminen! Onnekseni en kysyny, notta koska tuan oot vaihtanu? Onneksi en kysyny, notta laitetahanko rahaa lisää rahastoohin, ku non niin alahalla ny. Tai että olisin pyytäny sitä käymähän tyämaallani juttelemas mun kans paremmalla aijalla.

Vaimo katto mua ja sano, aina tämä meidän Lasse pysähtyy juttelemaan vieraitten kanssa. Varsinkin naisten.

Hymyylin ja lähdin peruuttamahan polokupyärääni kohoren. Lasse? Kuka helvetin Lasse? Huikkasin ilooset heit ja Lasse (?) huikkas viälä klasista, notta oli hauskaa tavata pitkästä aikaa!

Lasse? Minen oo ikinäni ketään sellaasta Lassea tuntenu, joka ny nuan ilahtuus mun näkemisestäni. Kattelin vähä ympärillenikin, muttei kukaan huutanu Smaiil! Juu aar in thö kändiid kamera!

Kun se Lassen auto käänty ennen mua maantiälle, niin Lasse siälä kuunteli naispuhujaa. Varmahan vaimonsa oli syntyjään italialaanen, ku kärekki niin vispas.

Lasse? Olis varmahan ollu kiva, jossolis ottanu eres kerran aurinkolasit pois silimiltään. Sei tuntenu mua pimees enkä mä sitä mustis klasiis.