Kattelen pitkähän vastapaistettuja nisupullia. Silimissäni loistaa kaihon kultamaa ja taas niin moni kariutunut unelmakin. Miten aina päärynkään tähän tilanteesehen. Se vain tuloo. Enkä mä koskaan varmahan opikkaan suojautumahan tältä. Oon tän suhtehes tosi haavoottuvaanen.

Tuli mieleheni viimmeesin makkarooren krillaushetkikin. Tyttäreni osootti mustinta ja palanusinta makkaraa ja sano kiivaasti hengähtäen:"Tua on MUN!"

Yritin sanua, notta olis siinä ny nuata vähemmän paistuneitaki. Tyttäreni katto muhun hömistyneenä ja sano, notta hän on lapsuutensa aikana kotona oppinu äitiltään, notta kun ruaka on valamista ja kypsää, niin son mustaa.

Aha. Just niin. Toki sitte heti muistin, notta moon sen äiti. Taivas varjelkohon tuanki kakaran lapsuutta. Miten siitä on nuakin täyspäinen tullu?

Niin, siinä ne ny on. Mustalla pellillä mun mustat nisupullat.