Meillä on sellaanen tapa viikonloppuaamuusin, ku herätähän, notta minä sanon, mitä kello on. Niin, eihän tuas ny mitään, kyllä Sekin kellon tuntoo ja osaas kattua minkä päällä on pitkä viisari ja minkä päällä on taas lyhyt viisari. Meinaan ku mun pualella ei oo kellua ja minen näje sitä mistään, niin minä sanon, mitä kello on.

Kuuntelen siis sisäästä kelluani ja sanon, mitä se on. Ja uskokaa tai älkää, minä oon pääsääntöösesti aina oikias.

Mutta tänä aamuna oli häiriöötä jotenki kuvayhteyksis ja olotilas, pää oli kipiä, ku koko yön oli häirinny illalla voitelmani jalaat ja voitees oliki ollu vähän tuaksua, joka tuli uniinkin.

Se sano, notta sano ny mitä kello on, niin päästähän aamukaffille.
Sanoon, notta voi että, ku o sekaanen olotila. Pääki vähä kipiä ja nenä tukus.
Se sano:"nonniin, et sä siis aina tiäräkkään!"

Se siappas, makasin hiliaa ja keskityyn, laitoon silimäniki uurestaan kiinni...sanoon, notta se on 8:n ja puali 9:n välis.
"Tarkemmin, ei kelepaa" kuulin äänestään,notta kuulen tästä aina, jossen ny tiärä, ku aina trossaan tällä(kin) tairollani.

"No, seon puali 9; mais"
"Piäleen meni!!"
"Jaa, no, mitä se olis ny sitte ollu?"
"Niin, se on 8.28, tulipas parin minuutin KARKIA virhearvio!"