a%20001.jpg

Eila in memoriam

Siitä on puolisen vuotta,
viimeisistä sanoistamme,
lyhyen tovin olit enää.
takaisinkin luulin sinun tulevan.
Saihan sitä luulla.
Kysyin, miten voit. Hyvinhän sinä.
Aina hyvin.
Koskaan en unohda sitä iltaa, kun et enää vastannut.
Etkä takaisinkaan soittanut.
Alkoi hiljaisuus ja lyhyt odotus.
Epätietoisuus vaikka tiesinkin, että...
niin tiesin, että siihen oli tultu.
Mitään et koskaan pyytänyt,
vähästäsikin olisit antanut,
jos olisin pyytänyt.
Ymmärsit senkin, hokiessani:
joo, tapaamme me, me tapaamme,
kun markkinat ovat ohitse,
kun käsityömessut ovat ohitse,
kun joulupuotini on ohitse...
ohitse, ohitse.
Ohi.
Sitten eräänä päivänä kaikki olikin osaltasi ohitse.
Ohi. Olit lähtenyt ja poissa.
En vain osaa vielä antaa anteeksi. Itselleni.
Touhujani, kiireitäni ja vaikka kuuntelinkin
en aavistanut, millä tiellä olit.
Kun aina kaikki oli hyvin. Vointi hyvä.
Sinä nauraisit ja sanoisit, että voi hyvänen aika,
mitä sinä nyt turhista, ymmärränhän minä,
kiireet on kiireitä, nähdään, kun pysähdyt!
Pysähdyinhän minä tai oikeastaan nousin ylös
yöllä, kun viesti tuli. Uni kaikkosi.
Itkukin tuli. Ikävä. Luopumisen kipu.
Olit ystävyydessäsi hyvä.
Ymmärsit aina.
Niin kuin elitkin, ymmärtäen, rauhaisasti,
lepäät nytkin.
Yksin ja rauhassa.
Ikävä.