Isien- ja paappojen päivät on taas lusittu kunnialla. Ja kakut syäty, ne itteleivototutkin. Ne ny varsinki.

Laitoon pyhänä kaffipöytähän kuppia ja sokuria ja sellaasta, mitä ny pruukatahan laittaa, ku on muka niinku viarahia ja juhulitahan jotakin.
Suurin hätä oli kuitenkin saara uuni jähtymähän ruuanlaiton jäljiltä. Joku jo olohuanehes kysykin, notta kaffi on ny haissu jonkun aikaa, mutte
pöytähän kutsua vaan tuu. Paha oli käskiä, ku uuni oli viäläki liian kuuma, piti orottaa sen hörniytyvän. Nottei tulisi paha kakku.

Hörniytyvän? Tua sana ny ei oo mistään kotoosin. Hörniä on sellaanen pikkulämmin patteri tai vaikka uunikin, mutta hörniytyä...no, aika hyvä sana siltikin.

Lopulta kattoon uunin olevan enää vain hörniä ja tuikkasin kakkuni sinne paistumahan! Pakkohan uunin oli oltava hörniä, olis muuten karonnu kreemit kaakun päältä. Porukka tuli kaffille ja jokaanen vähä katteli kaffipöytähän sillä silimällä vaivihkaa, nottei se ookkaan leiponu tai ostanu kakkua! Lopulta itte päivänsankari kysy, notta mun miälestä moon nähäny kakun johonakin...

Tättärää!!!! Sanoon ja kiskaasin uuninluukun auki! Ja siälähän oli kakku koko komeuressaan! Justihin paistettuna! Tuarehena! Sanoon, notta katto Laura, osaan teherä justihin samanlaasia kakkuja ku säkin! Munkin kakkuni paketoituu paistonaikana! Tääkin tuloo uunista paistettuna ja valamihina Frödingenin paffipakkaukses!

Ja niin nostin Frödingenin kakun uunista patalaput käsisnäni ja laskin sen varovaasesti pöytähähän. Ja kun paffilaatikon aukaasi, niin olihan siälä valamihiksi asti paistunu ja koristeltu kakku! Tuli hyvä kakku!

Lauran ilimehet oli näkemisen arvooset. Tais miättiä, notta on se vaan aika epeli, tua äiti, nuan sekin osaa paistaa kakut tyttären lailla paffipakettiihin!