Moni varmahan muistaa kuinka mä himiööttin imuria; Dyyssonia.

Sitten mä sain sen, ristin sen Porthokseksi, oisko ollu viimme vuanna tai sitten vasta ny mennä keväänä. Aika ku on ihmeellinen käsite, menny on menny. Eikä menny tuu takaasin.

Ei mun aijasta pitäny toimitella, ku ei viälä kellojakaan siirrellä mihkään suuntahan. Kuulemma niitä siirretähän aina juhannuksehen päin, notta pitääki muistaa lyärä naula juhannuksehen päin, saa kellon sitten laitettua uutehen naulahan. Juhannuksehen päin. Tuskin tänäkään syksynä kukaan puhuu aijan siirtämisestä mitään, kellojen siirrosta vaan ja kuitenkin aika on het seuraavana aamuna eri ku mun kellos.

Niin siitä imurista. Imurooressani äskettään, oikeen miättien, mikä mua siinä konehes riapoo. Koskaan en oo piitannu imuroonnista mutta että se viälä vaikeutui näin palio. Haave ku toteutui uuresta Ryyssonista niin sitten onkin naamavärkki vinos.

Minkäs se sille voi, jos sillon hyvä imu, niinhän se lupaskin. Minkäs se sille voi, jos siinon kovahko ääni, näinhän sen resipelimäärät jo hobbyhollin kuvastostakin. Minkäs se sille voi, notta se näyttää koko aijan palionko tuloo saalista. Syytöön se on mun villakoiramäärihini. Minkäs se sille voi, jos mä en osaa jättää tyhyjäämättä säiliötä, eres kerran. Minkäs se sille voi, jos en haluaasi vaihtaa imurijohtotöpseliä toisehen pistorasiahan. Pitääskö kakskerroksinen husholli saara imurootua yhyrella kumarruksella pistorasialle? Minkäs se sille voi, notta tiärän jatkojohtoja olevan yhyres laatikos ripakopallinen mutten viitti hakia.

Minkäs se sille voi, notten opi seisomahan selekä suarana ja imuroomahan. Pitää mennä muka melekeen yhtä matalaatti ku itte koneskin. Hyvä, etten tryykää ja tuki ittiäni lipaston allekkin. Minkäs se sille voi, jos imurikaappi on olematoon. Minkäs se sille voi, jos se mahtuus vaatehuaneesehen, mutten viitti viärä, ku se olis sitten aina silimis. Silimis yhyren kerran päiväs, varahin aamulla, ku hajen klettuja siältä. Enhän mä piittaa mitään niistä kutomattomista langostaakaan. Voishan imuri vaharata mua niiren kans siälä. Sulas sovus. Niiden tuatoksia se syääkin.

Ja ny ei trenkää toimitella mistään itteliikkuvasta pyäriästä imurista mitään, sellaasta en oo koskaan eres himiööny. Itteni tuntien se seuraas mua joskus huamaamattani töihin, menis rikki kauppahuanehen kohoras märiällä maantiällä. Taikka se junnaas johonakin nurkas kotia tullesnani ja olis kuapinu parkettihin kuapan.

Mullon sellaanen tunnes, notta se petti mut. Ryyssoni. Minkäs se sille voi, nottei se koskaan luvannu imuroora ihan yksistään. Minkäs se sille voi, jos mun aivoos oli kumma ajatussyhverö, joka usko loppuhun asti, notta kun Ryyssonin saa, niin mitään ei koskaan tarvitte enää itte teherä. En mä koskaan niin oo luullu laattiamopistakaan. Petin itte itteni.


Puunaamahan ja puu-naamahan tottunu saa paikan.