Thilda on kuvannut niin mahtavia maisemakuvia, notta oon eläny monta omaa elämyshetkeä uurelleen niiren kautta. Minen voi laittaa kuvia tähän, mun olis pitäny ottaa paperikuvista kuvia, ei silloon ollu rikikuvia, ku molin keskieuroopas alapiilla ja Pohojoos-Italias, johona sitten korkianpaikankammo sai yliottehen. Onneksi ei hyppäämisentarve tullu tyyrytettyä.

Kestin hyvin alpiilla ajelut ja kurkkimiset tiänreunojen ylitte seuraavahan kylähän, jokoli muutaman kilsan alempana. Miätiin vain, notta kuinka monen koron pihas esimerkiksi jalakapallon peluu muka onnistuus, aina sais hakia pallua jostakin alakylästä. Ihastelin lehemien pysymistä pystys laitumillaan, molisin ollu taatusti mahaluisua suu täynnä viheriää heinää alempana olevilla laitumilla.

Kerranki pysähryttihin ihastelemahan alahalta esittäytyvää maisemaa...just niin. Mä ettin ekan piliven, sen sisällä oli kulukaa heleppua pissiä salaa. Sitte ku tuli ulos pilivestä niin oli ottatukka liimaantunu ottahan kii kosteuresta. Siis ny ei parane ymmärtää väärin, soli kaikki siitä pilivestä se kosteus, ei mun toimenpitehestä johtunutta. Niin..muut vahtas alapualisia maisemia ja ku mä kurkkasin alahappäin, niin näjin isoon linja-auton kiikkuvan vinos puirenoksistos, oli kiikkunu jo varmahan monet vuaret. Siirryyn hiliaa taaksepäin ja nojaalin alapin seinämähän. Ne kattoo, jokkoli uteliahia. Minen ollu. Minen paliastanu, notta mulla on kumma hyppäämisenhalu, ku ollahan korkioolla paikoolla...

Sitten...tultihi pohojoositaliahan. Ei ollu alappia ei, oli vuaria ja luntaki niiren huipuulla. Voi jestas sentään, kuinka kouri mahanpohojaa. Löyrettihin kaffipaikka. Käskin ajaa auton keskelle piäntä parkkipaikkaa, notten näje parkkipaikan reunaa ja voin olla kattomatta teräviä, törröttäviä vuarenhuippuja siinä viäres. Huakaasin helepotuksesta, päätin mennä ottamahan tujaukset konjamiiniä.

Nousin autosta. Mulla ei ollukkaan jalakoja ollenkaan! Eherin huamata kuinka kumman ohutta oli ilima hengittää mutta mihinä oli jalaat?? Olin kontallani auton viäres ja yritin nousta ylös...jalaat oli mutta olivat italiaasittaan pelekkää keitettyä vetelää makaroonia. Muut oli jo talsinu ylähäppäin kaffitupahan...miätiin, nottei mua kukaan tunne ja ei näkynyt parkkipakallakaan muita ihimisiä. (No, ei tietystikkään, kuka ny huvikseen olis kaahinu niin korkialle, höh.)

Päätin kontata! Ja verin kesämekkua pois polovien alta ja kattelin pehemiää hiataa ja konttasin muutamat metrit kaffipaikalle! Ennenku olin ehtiny nousta ylähäkkään niin kuuluu raivokasta taputtamista. Nousin haparooren seisomahan terassin portahien kairetta vasten ja olin silimätysten paikallisten vanhempien miäshenkilöören kans, jokka puhua molottivat yhtehen äänehen ja taputtivat mulle! En päässy vimmeeselle portahellekkaan ku sain jo käteheni jotakin krappaa, päärynäpontikkaa. Hyvää se oli ja tuli tarpeesehen! (Kysyyvät multa mistä molin, sanoon, notta ruattista.)

Seurueeni muita jäseniä kummastutti, ku ne kanto kahvejaan tuvasta terassille ja molin jo paikallisten kans lipittämäs krappaa. Autolle takaasin mentäes oli mun jalaakkin löytyny ja minen peljännykkään enää nii paliua. Kummaa ainesta se oli, krappa. Vei pelookkin sen siliän tiän. Vilikuttelin viälä autolta miähille ja luulempa lisänneheni sen päivän jutunaiheeta. Ja naurun.