Molin Siksoksien plokis ja muljahti miäleheni kansakouluaijat. Moon saattanu kirioottaakkin jo siitä aijasta, mutta saatta lukia vaikka uurestansa. Täs sitä tuloo muisteloota, pyytämättä. Haluan kertua käsityätunniista. Non jääny eniten miälehen, noli pahimmasta päästä koko kouluaikanani. Toinen paha oli kotitaloustunnit ja sen ymmärtää jokahinen, jokon istunu mun ruakapöyräs.

Molisin halunnu mennä poikien kans puutöihin. En niiren poikien takia vaan ensisijaasesti vasaran ja naulojen takia. Ja tottapa persustas vähän palo, josko sais kokeella puukkuakin, Moraa tai jotakin Kauhavalaasta. Silloon saanu kansakoulus mitään ainehia valita, kaikki oli ekasta luakasta asti pakkopullaa. Myähemmin vasta tajusin, notta soli kaikki niin opettajan takia, muttei siitä sen enempää. Paree olla hiliaa, se elää viälä. Opettajakin. (Ei se ollukkaan vanhuuren ja kualeman välillä silloonkaan, vaikka mä luulin niin.)

Niin, meirän piti virkata patalappo heti ensitöiksi. Pyäriä patalappo. Kuka ihime oli saanu päähänsä, notta seittemän vuatias vois tajuta levennyksistä mitään, miksi kummas ei tehty neliötä, olis aina tiänny koskon rivin pääs ja koska pitää kääntyä takaasin päin. Pyäriäs ei ny voinu sitä itkemälläkään tiätää, koska periaattees alakaa uus kerros levennyksineen. Minen haaskannu mitään aikaa levennyksien laittohon vaan annoon mennä. Ajattelin, notta jos oikeen nopiaa virkkaa patalapon, niin pääsöö puukässähän. Saahan sitä luulla.

Luulin, notta ku virkkoos on valamis, se niin ku itestään kivasti suaristuu ja tuloo pyäriä nätti patalappo äitille viätäväksi. En minä sokia ollu, toki näjin, kuinka joillaki flikoolla alako jo heti aluus tulemahan pyäriää. Mulla ja muilla poijilla tuli sellaasta kummaa ... pussukkaa. Opettaja seiso mun pulupeetin viäres ja sano, nottei tuasta tuu taas mitään. Se teki mulle paffista ympyrän ja käski tamuta siihen lankaa keskireiän kautta niin kauvan kunnes reikä oli ummes. Minen tajunnu yhtään, miksi, ku kukaan muu ei teheny sellaasta. Lopulta se tuli ja flitaasi saksenkärjet sinne jonnekin ja leikkas mun suuren tyäni halaki ja veti villalangalla suppuhun. Tupsu tuli. Sitten se haki pumpulia jostakin ja tukki sen mun patalapponi sisälle ja käsi ommella nätisti tupsun kiinni pääksi kissalle. Pääksi KISSALLE!?

Ikinä en unohra, ku se toi parsinneulan pulupetille ja sano, että ala ommella. Ommella? Muistelin kiivahasti mitä äiti tapas teherä, ku sillä oli villasukka, reikäänen, ja tuallaanen neula käres iltaasin. Tukiin lankaa neulansilimähän ja mitään solumua laittanu ja tamusin tupsun kiinni patalapon kruppihin. Opettaja tuli taas ja sano, no, tua ei ainakaan irtua. Osa tupsuusta oli tukittuna krupin sisällekin.

Lopuuksi opettaja itte virkkas sille hännän. Soli mun ainua sellaanen patalapponi täs elämäs. Vein sen ylypiänä äitille ja sanoon, notta siinon sulle patalappo. Se laitto sen hellan muurinotalle. Sitä hymyylytti. Opettajaa ei.

Arvaakkaapa vaan, pääsinkö puukässähän!? No, en! Seuraavaksi piti teherä vanttuhut! Täyttä utopiaa koko homma.

Mutta nua on mennehiä asioota. Eikä musta noloo tullu, tuli vain vähän noloo. Niinku äitini sano, ku näki mun aikuusna tekemäni tyynyt vanhaan kiikkuslavittahan...se oli justihin kehunu niitä ja sano sitten lopuuksi kuultuaan kuka noli teheny:"No, ei susta aivan noloo tullu."

Tuli noloo, muttei aivan.