Sain viimmeesenä kotonaolopäivänäni käymähän sellaasen vanhemman naisihimisen, jokei käy ku kerran vuares ja taas se toi peltirasiallisen hyvää suklaata. (Kulukaa, ny flikkani, ei siälä kipos oo ku muutama hullu suklaanpala, jokka katteloo toisiansa. Niitei oo palioa, ei niinku voi jemmata tariottavaksi asti. Eikä ne eres pysyysi jouluhun asti! Päiväykset ku on nykyään niin lähellä ja kinttahalla?)

Me keskustelimma sen viarahani kans porstuas seisoen, sei ku koskaan muka kerkiä istumahan. Ja veishän se istumahan rupiaminen aikaaki turhan palio.

Mä:" Kiva, kun tulit, mulla on keittiös jo kaff..."
Pirkko:" Joo. Miten sä oot voinu?"
Mä:" Hyvin, mä..."
Pirkko:" Niin. Miten äitis voi?"
Mä:" Äitini..."
Pirkko:" Hyvä. Tulooko flikat jouluksi kotia? Mitä niille kuuluu? Mitä te teettä jouluna?"
Mä:" Me mennähän..."
Pirkko:" Jaa niinkö. Mä meen vanhimman tyttären luo."
Mä:" Asuukos tytär..."
Pirkko:" Joo. Asuu. Oliko teillä lakon aikana tyäpaikan ovet kiinni?"
Mä:" Ne..."
Pirkko:" No, soli sitte erilaasta, ku meillä Nurmoos."
Mä:"Miten..."
Pirkko:" Mun pitää ny kyllä jo lähtiä. Mä meen Hilikan tyä viälä."
Mä:" Miten.."
Pirkko:" Kiitos taas ku sai hetken jutella ja vaihtaa miälipitehiä. Mukavaa joulua."
Mä:" Kiitos sa..."
Pirkko mennä viiletti jo rappukäytäväs huikaten heiheitänsä.

Olis kiva kuulla, ku se toimitteloo sille Hilikalle, mitä me puhuumma ja mitä mä vastaalin. Nua on sellaasia tilantehia, notta omia oikoosia johtopäätöksiä on hirrrrvittävän heleppua teherä. Panna sanoja jäläkihinpäin toisen suuhun.

Se soittaa harvoon, mutta puhelimes meillä on justihin samanlaanen tilanne; se puhuu taukoamatta ja mä vain ääntelen kannustavasti välihin: nii-in, nii-in, nii-in ... ittelle tuloo ittestäni aina miälehen jokin vanaha zetoori, jota käynnistetähän.

Puhuttihin siinä Pirkon kans vuaren kuulumiset taas kerralla kuntohon.