Kuulin tuttavaltani lapsuusmuistoostaan. Maija oli kansakoulus laittanu etunimensä väliin väliviivan, sellaasen ajatusviivan, kun oli inhonnu nimeä Maija. Pitkäs juaksus sitten oli maistraatti purottanu väliviivan poikes sellaasis paikoos, mihinkä tuli maistraatin automaatiset päivitykset. Nykyään tuttavani osaa käyttää jo etunimeään väliviivatta iliman nimen inhuamista.

Maija kertoi, miten oli ihaallu lapsena vanhempiensa etunimiä: Vilho Evald ja Vieno Eliisabeth. Maija oli aina luullut, että vanhempansa olivat jotain suurta, kun molemmat osas kiäliäkin. Isä saksaa ja äitinsä englantia ja ruattia. Äiti oli aina avustanu naapureitaan, jos oli pitäny johkin kirioottaa kiälillä taikka suamentaa Ruattista tullehen kirieen saajalle kirieen sisältyä. 

Maija ei ollu ihimetelly lapsuusaikana, kun asuivat aivan tavallisesti ja meleko vaatimattomastikki, notta voiko omat luulot olla oikioota. Maija oli luullu, notta olivat kuninkaallisia, kun isä oli Evald ja äiti Eliisabeth.

"Marketin nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla
kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta
ympäristölle haitallisiin muovikasseihin.

Hämmentyneenä vanharouva selitti anteeksipyydellen, ettei hänen
nuoruusaikoinaan ollut tietoakaan Vihreästä Ajattelutavasta. Kassa vastasi:
"Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet
tarpeeksi ympäristöstä."

Oikeassahan hän oli - ei meidän aikanamme ollut
vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja
olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen
pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin
käyttää yhä uudelleen. Niitä siis todella kierrätettiin. Mutta ei meillä
mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

Me kävelimme kerroksiin kaupoissa ja virastoissakin, koska joka paikassa ei
ollut rullaportaita. Ostoksillekin menimme kävellen emmekä hypänneet
300-hevosvoimaiseen autoon aina kun piti mennä parin korttelin päässä
olevaan lähikauppaan. Mutta kassa oli ihan oikeassa, emme me mitään vihreitä
ajatuksia miettineet.

Lastenvaipatkin siihen aikaan pestiin, koska ei ollut näitä kertakäyttöisiä.
Pyykki kuivattiin narulla eikä energiasyöpössä 500 Wattia virtaa käyttävässä
vempaimessa, tuuli- ja aurinkovoima kuivasivat vaatteet ihan oikeasti.
Lapset saivat vanhempien sisarustensa pieniksi jääneet vaatteet, eivät aina
upouusia. Mutta eihän meillä silloin tosiaankaan ollut mitään vihreitä
ajatuksia.

Siihen aikaan meillä oli vain yksi televisio tai radio, ei vastaanotinta
joka huoneessa. Tv-ruutukin oli jokseenkin nenäliinan kokoinen, eikä koko
Uudenmaan. Keittiössä tehtiin ruokaa, hämmennettiin ja sekoiteltiin käsin,
koska ei ollut sähkökoneita apuna joka käänteessä. Kun pakkasimme jotain
herkästi särkyvää postipakettiin, käytimme vanhoja sanomalehtiä suojaamaan
lähetystä, koska ei ollut styroksia tai kuplamuovia. Emmekä me ruohoakaan
leikanneet bensiiniä polttavalla koneella. Meillä oli työnnettävä
käsikäyttöinen ruohonleikkuri Me pidimme lihaskuntoa yllä työnteolla emmekä
kuntosalin sähköisillä juoksumatoilla. Oikeassahan kassa siis oli, ei meidän
päässämme mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

Joimme vettä kraanasta kun janotti, sen sijaan että olisimme joka kerta
käyttäneet erityistä pullovettä. Täytimme täytekynät musteella emmekä
ostaneet heti uutta kynää kun muste loppui. Ja vaihdoimme partahöylän terän,
heittämättä koko kapinetta roskiin kun terä tylsyi. Siihen aikaan ihmiset
käyttivät ratikkaa tai linja-autoa matkantekoon ja lapset menivät kouluun
polkupyörillä tai jalan, eikä äidin tarvinnut hoidella heidän takiaan
24-tunnin taksipalvelua.

Kotona oli yksi pistorasia eikä kokonaista rivistöä, jos vaikka minkälaisille elektronisille laitteille.
Eikä tarvinnut käyttää mitään tietokoneohjattua vempainta, joka on yhteydessä tuhansien kilometrien
päässä avaruudessa olevaan satelliittiin, jotta löytäisi lähimmän pitsapaikan.

Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia
me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia?"

en muista kenen kirjoittama tämä oli tai en muista edes sitä, keneltä lainasin tämän...mutta tässä jutussa oli isoooo ja vissi totuus tv Vilukissi!
 

Nyt ei trenkää tänä vuanna miättiä, mihinä komeros, komuutis tahi kaapis sitä viättääs joulunsa. Ei tarvitte arpua eikä arvuutella, mikä kaappi olis kivoon asustella, jos haluaas vaikka vaihtelua.

Kun ei oo yhtäkään komerua, komuutia eikä kaappia siivottu, siivouksen alla, putsattu ja tyhjäksi saatettu, niin riittää ku joulu koputteloo sisääntulo-ovelle. Että tervetulua sitten vaan. Joulu ja pukki. Ei tartte ottaa kenkiäkään poikes, niin ei pukin sukakkaan likaannu eikä villakoirat pääse tekemähän lähempää tuttavuutta.

Teillen kaikille muilekkin, säätyhyn kattomati: oikeen hyvää joulua ja olkohot uutena vuatena palio onnenkantamoosia!

 

Itseppäisyyspäivä oli ja meni ja tänäkin vuanna oli kutsu hukkunut johkin postis. Onkohan mun postipoikani alakanu uuren keräälyjutun: mun karonnehet linnanjuhulakutsut? Sitten se myy ne kallihilla toiselle keräälijälle, toiselle postipoijalle.

Sitten miätiin, että jos joku päivä posti toiskin kaikki mun hukkunuhet linnanjuhulakutsut yhyrellä kerralla postilootahani?

Voi hyväänen aika! Jos tulis vaikka kuus kutsua kerralla, niin pitääskö mun hommata kuus tanttua ja linnan juhulis kävisin aina vaihtamas uuren kletun päälleni. Eikös ne naistenleheriskin tee niin? Siis ne haastateltavat. Oikian pualoosella sivulla on yhyrenlaanen tanttu ja ku käännät sivua samalla haastateltavalla on taas eri klettu päällään. Isoo hommahan siinä pukkaas.

Oon joskus miättiny, notta kuinka ne ihomyätäästen juhulahamehien kantajat käy pissulla? Melekeen siinä täytyy olla avustaja yhtä aikaa paikalla nostelemas helemoja ylähän taikka laittamas vetoketjua kiinni seljästä. Hankalaa, sanon minä. Ja vähä niinku oikeen intiimiä.

Sellaasen havaannon tein viimme juhulis (tv-ruurun takaa), notta usiemmalla naisella oli älypuhelin följys ja sitte otettihin siälä sun täälä selfiä. Piänehen hippalaukkuhun piti siis saara mahtumahan henkilöllisyystoristus ja huulipuna ja kampa (?) ja puhelin. Olis se ollu häpiällistä, ku mä olisin hääränny siälä oman hikipuhelimeni kans.

Hyvä näin. Erittään hyvä.

 

Tuttavani 9-vuotias tytär kyseli äidiltään koulussa kuulemiaan sana-arvoituksia.

Tytär:" Tiedätkös äiti, mikä alkaa s:llä ja loppuu e:hen ja maistuu pahalta?"
Äiti miettii, päässä raksuttaa seesamin siemenet ja sen sellaiset.
Äiti:" No, nyt täytyy sanoa, etten tiedä."
Tytär:" Siemenneste"

Äiti oli tooosi iloinen, kun oli selin tyttäreensä. Keräsi leukansa rinnuksilta, että sai hämmästyksestä auenneen suunsa kiinni.

Äiti:" Mitä se on?"
Tytär:" No, itse asiassa minäkään en tiedä."