Sain tekstarin nuarimmaaseltani, jokon insinööri ja ei oo koskaan silleen halunnu olla insinööri, vaan aivan jotain muuta, esim. paperinpyärittäjä siitolis tullu tosi hyvä.

"Ai vitsi, ku on aikuinen olo taas. Lajittelin kaikki paperini. niinku laskut yms. omiin muovitaskuihin. Tein laskelmia, jos jatkuu työt, et paljoko pitää nostaa veropros. ettei menen hirmu isot verot ja sellasta. Ainut, mikä puuttui tästä tilanteesta oli laskin, jossa olisi paperirulla ja sitä kuuluisi kiva ääni aina, kun näppäilisin uuden luvun laskimeen ja painaisin plussaa, miinusta, kertolaskua, jakolaskua tai loppusummaa. Nyt kysynkin itseltäni, että onko mulla vikaa päässä? Epäilen syvästi, että jokin tukos aivoissani lienee."

Mitä siitä saa, ku lukoo ittensä väärähän ammattihin. Tai ei niin väärähän, mutta kuitenki. Niin, mitä siitä saa? Jonkinlaasen tukoksen varmahan aivoohin, sellaasta kaihoa johkin muuhun.

No, siitä saa toivehia ja unelmia muista ammatiista ja tekemisistä. Tai siitä saa kaukokaipuuta ja kaihon omaasta tunnesta vanhoohin aikoohin. Ei tahro olla enää tyäpaikoolla tuallaasia laskukonehia, joista kuuluus laskemisen aikana kropinaa yms. kivaa ääntä ... aivan sama olis ny, ku kaipaasimma sähkökiriootuskonehen taikka tiatsikan vöördin tilalle vanhanaikaasta kiriootuskonesta.

Kiriootuskonesta, johona nousis sakarat ylös yksitellen ja sitten ne takkuuntuus yhtehen siihen ylähälle vähä ennen paperia, ku liian nopiaa kirioottaas ja niitä sais sitten irrotella toisistaan ja mahrollisesti viälä färinauhastaki sormenpäät mustees. 

Telan takaasin tyäntämisestä kuuluus mukava ääni, jos muistaas tyäntää, ettei lopputeksti mee telalle. Tai sormet luiskahtelis kipiästi kirjaasimien välihin, kynsinauhat menis rikki ja rakennekynnet katuaas kiriootuskonehen nappulootten välihin klemmarien sekahan.

(Alkoi soimahan pääsnäni Kim Lönnholmin "kaihon kultamaa"...)