Mansikki kertoi eilen kommentissaan nuken silmien kaivelustaan..siitä tuli mieleeni joku oma lapsuudenajan jouluaatto. Huom.lapsuudenajan, nottetta ny vain luule, että mä nykyäänki hajottaasin jotain ja kattoosin, mitä niiren sisällä on...

Niin, olen aikuusena kysynyt äidiltäni, että miksi mulla on sellainen tunne, että joulukuusessa roikkui lähellä latvatähteä jokin isompi juttu? Äitini huokaisi ja kertoi, että siellä roikkui aina jouluaaton mun saamani nukke, kaulasta kiinni narulla. Kamalaa. Kysyin, että miksi se oli niin kuin hirtettynä siellä, kaulastaan roikkui, noh, siihen ei äitini osannut vastata, tottapa se oli ollut isä, jonka pituus riitti nuken hirttämiseen latvaoksiin eikä sitten ajatellut esteettistä puolta asiasta.

Ihmettelin vielä, että miksi niin? No, kun mä kuulemma aina, jos nukella liikkui silmät tai kuului ääntä sisältä, tein sille ruumiinavauksen. Tutkin, mikä oli silmien liikkumisen salaisuus ottamalla pään irti ja sormilla kokeilemalla kiinni, auki, kiinni, auki -mekanismia. Pää kuulemma saatiin takaisin, mutta joskus jäi toinen silmä lopullisesti nukella kiinni. Aivan, muistan, sellainen oli Eeva-nukke. Ja jos vartalo oli pehmeä, niin leikkasin selkäosasta auki ja katsoin, mikä itki sisällä. Ottamalla onaleen pois. Ei äännelly sitten enää,  ei niin.

Mutta en mä oo koskaan oikein nukeista piitannukkaan. Tai no, yhdestä piittasin. Soli Mollamaija, pitkäraajainen isoosilimäänen nukke, jolta lohkesi naama halki, kun kaaduin sen päälle. Äiti hautasi sen kysymäti vintille, kun sinne tehtiin huone. Laattialautojen alle. Soli kova kokemus.

Musta ja pikkusiskoostani on kuva, jossa me seisomma tyrniää punaisten nukenvaunujemme takana. Muistan sen tunteen vieläki, kun mua nyppi koko tilanne. Muitakin asioota olis ollu hoirettavana ja siinä piti olla, nätisti isän tekemien nukenvaunujen kans. Pikkusiskoollani oli nukke nukkumassa viininpunaasen täkin alla vaunuus ja mullaki oli jotain.
Kivikasa.


Viaton