Voi, kuinka palio onkaan ollu elämäs sellaasia asioota, joiten oo osannu tehrä kakaranakaan. Enkä ainakaan nyt.

Oon tehny matkaa koko viikonlopun lapsuuteheni. Siitä sitten kuvien kans enemmän myähemmäästi.

Koskaan en päässy puuhun kiipiämähän. Eikä kyse ollu siitä, nottako olis kiälletty. Kukas mua sellaasesta olis kiältäny, ku kukaan ei nähäny mua eres kaaparoomas puuhun. Minen vaan yksinkertaasesti osannu kiivetä puuhun! Ja ku oon korkianpaikankammoonen, hyppäämistarpeehinen, niin taatusti heti meeterin korkeurella olis alaannu huipata ja tulla tarves hypätä alahan.

Mä olin kuitenkin aina se ainut, joka rookattihin linnunmunat käsisnäni. Mut käskettihin seisomahan puunjuurelle ja ottamahan vastahan linnunmunia. Olin tottunu kanalastaki hakemahan munia, mitäs outua siinä sitten oli, jos toimin koppana linnunmunillekin. Minen tajunnu pualina aikoonakaan, ku oltihin vihaasia pesien tyhjööksistä. Enhän minä niitä koskaan tyhyjänny!

Hmm...sen kyllä osasin teherä, notten käräytelly kylän poikia, Tapioa ja Tapania, pesien ryästelystä, noli hiliaa puus ja mä noloona linnunmunat käsisnäni kuulemas kuinka mummani piti mulle saarnaansa. Mummani varmahan luuli mua kiipeelijäksi! Heh, tais olla ainua ihiminen, joka on luullu mun olevan ketterä menemähän puuhun! Tuan tiaron oon ny vasta hoksannu.

Toinen, oikeen luannolleni käyny asia, oli se, ku nuarempi serkkulikkani Tuula osas ajaa miästen runkopyärän rungon välistä! Minen koskaan hallinnu sellaasta asiaa. Jos sai jalakansa trampiille, krupin olles vinos, niin jonkun olis pitäny lykätä pyärää, polokemahan ei jalaat taittunu. 

Äitini tapas sanua mun tekemisistäni, notta ne on ku juastenkustuja. Senkin sitten kokeelin; juasten pissuamisen. Se tempaus poltteli kummasti heinänsängen raapimia nilikkoja. Mä kyllä tiärän tyypin, joka kakarana usko aina mitä sille sanoi. Sanoon kerranki 4 vuatiahalle pikkusiskoolleni, notta jokaanen on maistanu omaa kakkaansa...