Kiriootan ny vanhemmasta likastanikin jotakin nuaruusmuistoja, jottei se puje mustihin, ku vain toista muistelen. Ei ne oo kyllä sen luantoosia, jotta osaas olla toisillensa mustiksia. Enää.

Ami oli 3,6 vuotias, ku se halus alkaa ajamahan fillariaan iliman apupyöriä. Siinei sitten auttanu niin mikkään turvakeskustelut ei mikkään järkeenkäyvät seliitykset. Päätimmä nypätä apupyärät pois, ei kuitenkaa kannettu niitä vintin ylisille, sillä takaasinhan ne jouruttaasihin  varmasti laittamahan.

Sovittihin Amin kans, että tottakai pyöränjopparista piretähän kiinni, ettei se kaaru. Ami pomppas fillarinlestalle ja alko polokia, vauhti kiihtyi niin kovaksi, ettei pahoon kyyrys oleva aikuunen pystyny juoksemahan yhtä nopiaa ja pitämähän samalla kiinni jopparista. Otehan siinä irtos. Kattoomma kauhuussamme pihalta, notta sielä se ny sitten menöö ja aivan yksin! Ami porhalsi täyttä päätä kaartuvaa tiätä pitkin aina postilaatikoolle asti ja teki siellä todella hienon uu-käännöksen vauhtia hiljentämättä ja alako polokia kotia päin takaasin.

Se poloki meitä kohoren yhtään hilientämättä ja siinä tottapa sitten vasta näki, nottei meistä kumpikaan ollu eres seurannu sitä mukana kiinnipitäen. Se poloki meirän ohitte ja ajoi suaraan autotallinovehen notta kömähti.  Pyärä kaatu maahan ja muttei Ami, se juoksi meirän luo huutaen naama punaasena:"*#¤&% !! Että sitte pitäny kiinni vaikka soviimma, miten mä ny opin ajamahan, '¤#&&%!?"

Olis vissihin pitäny muistaa sanua, jotta pyöräs on jarrutkin. No, apupyärät viätihin samantiän vintille.