Tätei taas usko kukaan. Päivi kyllä sano, notta se itte uskoo, ku näki ja koki.

Kysyyn siltä täs yks päivä, jotta heittääskö se mut ruakakauppahan. Heittääskö...hyväänen aika, jos tuan heittämisen ottaakin joku kiriaamellisesti, niin autollahan me mentihin. Päivi ei oisi mua jaksanu heitellä.

Ajoomma postin pihaan ja olin tyytyväänen, notten törmää ny postiautopoikahan. Kaikki tuloo menemähän hyvin. Meinasin nousta autosta purottamahan kirjekuaret. Apukuskin pualoonen ovi ei auvennu!
Päivi sano, joo, se menöökin aina välillä pikkupakkaasilla aukeamattomaksi, orota mä nousen...se meinas vaan aukaasta kuskin ovensa. Siinähän sitten riuhto sitä. Aukeamatonta ovia.

Istuumma molemmat ihan hiliaa... Päivi purskahti nauramahan, notta ajetahan ny tuahon päärylle, nottei olla postiauton jaloos. Ajoomma päärylle. Yritimmä molemmat omia oviamme auki. Kiinnihän ne pysy kuin liimattuna. Multa pääsi hysteerinen kikatus ja hoin, notten mä ainakaan aio olla täs, ku postipoika tuloo. Päivi sano, notta siinähän pysyt ku tatti, vai meinaakko mahtua tuasta istuunten välistä takapenkille? Mua alakas siinä vaihees aharistamahan jo pelekkä ajatuskin ja lujaa. Moon ahtahanpaikan kammoonen ja palio oonkin.

Päivi sano yrittävänsä itte takapenkille, sanoon, nottei se kyllä tuu onnistumahan nualla parinmeeterin säärilläs! Se pääsi ku pääsikin takapenkille ja siältä aukes eres toinen takaovi. Päivi sano menevänsä viämähän kirieet postiloorahan ja kokeelevansa mun ovenaukaasua ulukopualelta. Ei auennu. Eikä liioon auennu kuskin ovikaan.

Se käski mua sammuttamahan auton ja antamahan sille avaamet, jotta josko niillä aukees...annoon sille avaamet hokien koko aijan, jotta et sitten präiskää sitä yhtä ja ainuaa avonaasta takaovia kiinni! Minen aio jäärä yksin autohon! Ei auvennu avaamillakaan. Se istahti takaasin takapenkille. Istuumma tovin ihan hiliaa tai tottapuhuen nauroomma hysteerisinä. Sitten se sano, notta ei täs ny auta muu ku yrittää takaasin ratin taa. Se pääsi vääntäytymähän ratin taa ja sano ajavansa mut ruakakauppani pihalle.

Se ajo mut ruakakauppani pihalle. Molin jo vauhriskin yrittäny salaa omaa oviani auki. Turhaan. Se ajo kaupan päärylle, silleen vähän hyrmypualelle piilohon, nottei kaikki näje. Kysyyn siltä, notta voinko mä tulla teille yäkylähän. Sei luvannu vaan sano, jotta sun ei ny auta ku yrittää mennä takapenkin kautta pihalle. Voi kauhiaa. Mä, ahtahanpaikan kammoonen, otin jo toisen isoon huapikkahan jalaastani poikes, koska sen kans minen olisi päriänny yhtään.

Tukiin itteni penkkien välihin...voi kauhiaa, jos jäisin kiinni ja jouruttaas soittamahan paikalle palokunta irrottamahan! Peleko palomiähistä siivitti yritystäni ja sain hinattua, tukittua takamukseni takapenkille, enää ei tarvinnu saara ku toinenkin jalaka peräs, just se johka jätin leviän huapasaappahani. Sitten sekin tuli perässäni. Ja Päivi ojenti mulle pois otetunkin huapikkahani. Istuun hetken paikoollani, ku piti saara hengitys tasaantumahan, ahtahanpaikan kammo oli iskeny totaalisesti muhun siinä penkkien välis. En voinu mennä kauppahan huahottaen ja aivan ku kummituksia nähneen näköösenä.

Joku totes mulle siinä herelmätiskillä, notta ompas sulla huulet sinisinä!? Yritin rauhallisesti sanua huahottamati, notta mun on vaan kylymä. Hengitys ollu viäläkään tasaantunu. Ei sitä ny pualiviarahalle paliasteta, notta henkilöautohonkin voi jumiintua. Minen muistanu ostaa kaikkia, mitä olin suunnitellu. Sen se traumaattinen kokemus teetti, notta jäin iliman tummaa suklaata. No, seuraavalla kerralla Päivin autos voisin jo sujahtaakin penkkien välistä takapenkille.

Sujahtaa, pujahtaa....sen vois suklaamattomuus aiheuttaa.