Elämä on ny vain menny tähän pisteesehen. Vähä ankiaksi. Mollahan sen kans katteltu jo jonkun aikaa toisiamma alta kulumien ja välillä on aikoja, jottei olla toisiamma näkevinämmekään. Mä kiärrän sen kaukaa ja se murjottaa komeros. Imuri. Joku päivä voirahan olla kaveriakin, mutta jotenki ny tuntuu, notta siihen menöö aikaa. Suuttuukohan se, ku otin knappipussin siltä pois? Vai suutuunko mä, ku se söi ne?

Alakasin tikkuamahan ja samalla funtsiin asioota, oikeen miätiin. Ajatella, kahta asiaa teen samahan aikahan ja viälä useen hörppään kaffiakin siinä sivus tai lohkaasen suklaasta palan tai noukin suklaasen jätskipuikon rippehiä rinnuksilta ja sivusilimällä katton elokuvaa. Sellaaset tekemiset ei monelta onnistukkaan!

Miätiin sanoja. Esimerkiksi joku on pitkä tai pitkähkö, sitei sanota, notta se on pitkähtynyt. Jokin on väljä tai väljähkö. Kaunis, kaunistunut, komia, komistunut. Sen jopa ymmärtääkin. Mutta mistä tuloo sana väljähtänyt? Sei voi tulla sanasta väljä. Ei mikään juama oo esimerkiksi väljää ja kuitenki juama voi olla väljähtänyttä, jos vaikka korkki falskaa.

Mikkä on alakusanoja sanoolle: ummehtunut?  Entäs lemmehtynyt? Pöllämystynyt? Eltaantunut?

Minoon ny niin pöllämystyny, nottei paremmasta väliä.