Seisoon kaffipannun ääres orottamas aamulla vuaruani, kun kateellisena kattoon Lissun ottavan korppuja. Toki noli vain sokurikorppuja ettei niinku mun menneen elämäni ruokien lemppariani; kanelikorppuja. Solis viälä tästä aamusta puuttunu, jos olisin kattonu porukan kastelevan kanelikorppuja kaffin sekahan.

Elli oli jo kaffipöyräs istumas kaapiston takana ja huikkas siältä:

"Haluaako joku korppuja?"
Mä:"Mitä sä multa kysyt, minen nuata voi syärä. Aina teille o jotaki kivaa. Lissu otti jo."
Elli:"Eiku formatootavaksi!"
Mä:"Formatootavaksi?"
Elli:"Niin. Kotia viätäväksi vaikka."
Mä:"heh, koska sitä o ruvettu sanomahan formatoonniksi!?"
Elli:"Aina sitä o sanottu niin."

Hymähtelin hiliaa itteksi kaataessani kaffia ja sanoon sitten:"Ku äitini joskus paisto köyhiä ritaria, niin sitä sanottihin paistamiseksi."
Elli:"Köyhiä ritaria?"
Mä:"Niin, niistä korpuusta tai oikiastansa kuivista nisuusta tehtihin niin."
Elli:"Jaa-a. Mä kyllä puhun niistä korpuusta, jokkon siälä välikös, siinä pöyrällä menos vaikka roskihin. Mutta jos joku haluaa ottaa niin..."
Mä:"Aivan. Niistä mäkin. Minen oo kuullukaan, notta nykyään paistaminen o samaa ku formatoominen!"
Elli:"Paistaminen? Mistä Sä Puhut, mä puhun niistä vanhoosta tiatsikan levykkehistä, jokka löysin varastosta ja jokka joutaa roskihin."

Menin hiliaa takaasi kaffipannun viärehen ja olihan siälä korppupussin takana korppuja laatikollinen.
Vaikka formatootavaksi asti.