Kävin eileen apteekissa ja rohkeuressani tunnustin myyntitiskillä suaraan ja rehellisesti kärsiväni makianhimosta ja pyysin vilpittömästi apua. Myyjä käveli pilleripurkkihyllylle ja sanoi sen olevan sitten kromin paikka ja itse saisin suorittaa itsekurin. Itsekurin? Kysyin vienolla äänellä, etteikö sitäkin olisi myynnissä. Ei ollut. Eikä kuulemma voi itsekuria tilatakaan mistään. Nykyaikana ei voi muka tilata ja kuuhunkin mennään!!?

Tukkiessani kromipurkkia laukkuhuni myyjä sanoi (luuli lohduttavansa mua), että kesällä tapaamme shortseissa. Shortseissa! Kuulosti aivan uhkaukselta, ähkymäiseltä olotilalta, vatsan sisäänvetämiseltä ja menetetyltä itsekurilta. Enkä minä kesää orota nähräkseni jonkun apteekin tytöistä pasteeraavan shortseissa. Apua. Askel oli raskas poistuessani apteekista. En pidä kaikista haasteista, mitä elämä on mua varten varannut. Enkä itsekuristakaan. Olenkohan joskus tavannut sellaisen? Kokenut?

Mietin kävellessäni raskaine aatoksineni pitkän takin alla olevaa vaatetustani. Sitä iloisen raidallista liivihamesta, jossa näytän Ampiaiselta ja jonka rinnuksilla saattaa olla jopa merkkejä suklaajäätelön salasyönnistäkin. Ajattelin, notta mun pitäisi kirjoittaa kukkarooni elinluovutustestamentin kans samaan muovitaskuhun jonkinmoinen lappunen siitäkin, notta jos jään auton alle ja kriittinen tilani vaatisi esimerkiksi kiireellistä leikkausta, että mut leikattaisiin päällystakki päällä.