Son vähä sellaasta, notta lihaville ihimisille kuulemma tutkimuksen mukahan puhutahan useen hitaammin ja lujemmalla äänellä ku normaali- ja hoikkavartaloosille. Ulkomaalaasille, kun nei näytä ymmärtävän silikkaa suamia, notta niiren etsimä kirkko on tuala päin, niin niille pitää melekeen huutaa ja tavata kuuluvalla äänellä: SE ON TUA-LA PÄIN, SEU-RAA-VAS-TA RIS-TÖÖK-SES-TÄ OI-KIAL-LE! Johan tuastaki jo tajuaa, kiältä osaamatoonki, nottei kirkkua oo mihkään viäty.

Täs yks ilta joku päästi rappukäytävähän kaupustelijan. Minen tienny sitä. Mullei oo ovikellua ollenkaan, joten mulle tultaes pitää soittaa puhelimella (niinku elokuvaski postimiäs soittaa aina kahareesti) tai huhuulla tai soittaa suutaan postiluukusta tai koputella ovehen.

Täs yks ilta sitten koputettihin oveheni ja tiätysti menin jantusjaloon aukaasemahan ovisilimätööntä ovia, luulin jonku naapurin mua kaipaalevan, ku kerran oli jo rapus asti. Oven takana seiso nätti nuarimiäs, joka hymyyli silimihin kattoen ja ojentaen mulle kiriootetun lapun. Siinä luki suameksi, notta se oli kuuromykkä ja toivoos mun ostavan piirustuksiaan.

Ahaa kuuromykkä… mähän tiätysti miätiin, miten ny kommunikoosin, nottei kukkaros oo ku visa kreeritti-reepittikortti, ei yhtään aitua rahaa. (Ei suutarin kakarallakaan kuulemma oo kenkiä.)

Kattoon nuartamiästä silimihin ja sanoon ”ai hääv nou mani”, heti itteki sitten tajusin poijan rypistäes kulumiaan mun huulihin kattoes, notta mitä perkuletta mä kiälillä alootin puhumahan, kuuromykälle, jolla oli suamalaasta tekstiä lappusessaan.

Kattoon tivihimmin poikaa sinisihin silimihin ja ääntäni korottaen artikuloottin se-le-väs-ti ja meleko lujaaki: MUL-LA EI OO RA-HAA !! ”

Koko rapun asujamisto tuli tiätämähän siinä siunaamas, nottei mulla rahaa oo. Aivan hävetti, ku suljin oven poijan erestä. Pään puistamisellaki olis asia tullu tiättäväksi, nottei kauppoja synny. Helskuttiako mun piti sille huutaa, ihimiselle, jokei kuule.