Ei tuu kesää ollenkaan. Nuan totes yks miäs. No jestas sentään, olisin mä suuresti hämmästyny, jos ny 5 huhtikuuta olis kesä tai suuresti eres ainoos kesää. Huhtikuu on vuaren kuukausista julumin kuukausi. Sen totes jo aikoonaan vanha kansa ja runoolijat. Ilimat menöö lairasta laitahan, luvaten ja poisottaen. Ja väitän erelleenkin, notta takatalavesta voi puhua vasta, ku alakaa kylvöksille toukokuun loppupualella sataa lunta. 

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella. 

 (T.S. Eliot: Autio maa)
 

Me päästääs kaikki vähä vähemmällä miälipahalla, ku ei otettaasi ilimoja ny niin kamalan isoosti toresta. Oon eläny vähä yli pualivuasisataa ja toki väitän, notta kakarana oli kaikki kesät intiaanikesiä ja oli muarin mukaasia variksensaappahiakin.

Mutta en oo koskaan takunnu itteni kans siitä, notta hokisin: ku aina sataa, aina näin kuuma, aina näin kylymä, aina tuuloo. Aina ja aina. Ku me ny asutahan tällääses maas, niin mitäs meillä muuta on ku sitä, notta aina ja aina jotakin. Pääasia mun miälestä, notta ilimoja piisaa ja niitä on pirelly.


Sanoohan se yks lääkärismiäskin, notta potilahalla on syränäänet kuulunu lapsesta saakka. Piretähän siitä kiinni!