Alkuvuoteen on mahtunut monen monituista ikävää uutista, varsinkin tammikuu oli aivan ylivoimainen kuolinilmoitusten määrissä. Liekö oma ikä (ja ihmisläheinen ammattikin), että niin moni nimi kuolleissa on nykyään tuttu. Jokainen nimi koskettaa omalla tavallaan. Panee ajattelemaan ja muistelemaan. Monien kanssa ehti vuosikymmenten aikana olla paljon hyviä yhteisiä hetkiä.

Tunnustan, että nyt vanhemmiten on koskettanu joidenkin tuntemattomienkin kuolema. Näin elokuvafrikkiinä, addiktoituneena elokuviin oppii muka tuntemaan näyttelijöitäkin, niin johan se tuttavapiirikin on iso ja laajentunut.

  Näyttelijä Philip Seymour Hoffmanin kuolema oli yksi, joka pysäytti kuuntelemaan uutiset. Ja miettimään elokuviaan ja hienoja näyttelijäsuorituksiaan.

Ja sitten...mietin ensin, etten kerro tätä kenellekään mutta ...Agatha Chriestien luoma hahmo: Hercule Poirot. En koskaan ajatellut, miten olin tallettanut rakkaudella sydämeeni kyseisen pienen tepastelevan miekkosen hyvin vahattuine viikseineen. Pikkutarkan ja ylisiistin. Oman arvonsa ja älynsä tuntevan rakastettavan pikkumiekkosen.

Vaikka kyseinen näyttelijä (Da-vid Suchet) vielä oikeasti elää, niin jotain meni nyt hiljakkoin poiskin katsoessani Poirotin viimeisen jutun tv:stä (Esirippu). Olin lukenutkin kyseisen jutun kirjasta mutta silloin onnistuin olemaan päästämättä kuolemaansa syvälle ajatuksiini. Tv-elokuva onnistui sitten kertaheitolla tunkeutumaan panssirini läpi.

Voi Agatha mitä teit ja sait aikaiseksi vuonna 1940. Varmasti nautit kirjoittaessasi Poirotille viimeistä esiintymistä, tiesit tai toivoit meidän lukijoittesi menettävän jotain. Ja hyvähän niin, nyt ei kukaan voi tehdä Poirotille uusia juttuja, kun ei ole sinua eikä ole häntäkään. Vasta tämän Poirotin viimeisen esiintymisen jälkeen tajusin, ettei Nti Marple ole koskaan päässyt näin syvälle sydämeeni.

Ajattele Agatha, miten pitkät piuhat minulla on! Nyt vasta kolahti kunnolla; Hercule Poirotia ei enää ole. Kiitos viimeisen elokuvan. Esirippu on vedetty kiinni.