Oon palio kattellu elokuvia, ei noo mihinään katees ollu, mutta niinku teeveestä. Siinä samalla oon tikunnu monet tuupihuivit. Notten niinku oo jouten ollu vaikka pitääs välillä ollakki, niin luavuus kuulemma kukkiis silloon parhaaten, ku välillä syljeskelis soffalla maaten kattohon. Siinä pitää vaan sitten varua, nottei tipu katosta mitään omalle naamalle. Pitää pystyä väistelemähän.

Niin niistä elokuvista piti kertomani. Kolomes elokuvas peräjäläkihin toinen aviopualisoosta lähti omille teilleen ja otti joukkohonsa vain yhyren piänen matkalaukun ja suluki oven peräsnään kiinni. Kuinka helepon näkööstä. Sitten monis kohtauksis kotua lähtenehellä oli aina eri kletut päällä ja se asuiki johonaki, johona oli kaikki kaffelit, veittet ja kattilat ja  huanekalut. Olikohan ne kaikki kannettu siinä yhyres piänes hopianfärises matkalaukus?  Mulla on jo tyälaukkuki saman kokoonen ja sinne ei mahtuusi mitään jakkupukuja, huapatossuja eikä mun tavarootani. Puhumattakaan ny huanekaluusta. Eli ne poistu kotuaan tavallaan niinku ”kahta kättä heittäen”. Heleppua ku mikä. Kokonaasen valamihin elämän ne sai heti kuitenki samana iltana klettuineen, komioone kortteereineen ja tarvetyäkaluineen.

Joku sanoo ny varmahan, notta non vain elokuvia. Aivan, niin ne onki, mutta yksiki niistä oli omaelämänkerrallinen elokuva. En mä toki haluaasi kattuakkaan elokuvaa, mihinä alootettaas astiootten ja perintökalujen suurjako ja paikalle tulis muuttoauto ja sitten kannettaas hiki tukas huanekaluja rappusia alahan ja siivottaas paikkoja ja hyllynperiä. Mutta jos olisin niinku nuari ihiminen ja elämää näkemätöön, niin luulisin, notta nuan heleppua son lähteminen.

Mulla oli töis tyähuanehes vähä ongelmia täs yks pakkaaspäivä lämmön kans, sitei ollu riittävästi istumatyälääselle. Laitoon hartioolleni sisäviitan, jalakoohini säärystimet ja kaluumihin kaharet rannelämmittimet. Ulla oli vahingos vähä ennen sitä painanu hälyytysknappia. (Siitä selevittihin hyvin.) Meni sitte joku aika, niin kattoon isoosta klasista pihalle ja kuinka ollakkaan siälä käveli kaks salskiaa poliisimiästä kohti tyäpaikkaani, joista toisen mä tunnistin vanhaksi (sei mikään vanha ollu nykkään) koulukaverikseni ja harvoon son näillä nurkilla, kaupunkipoliisi ku on.

Mulle tuli kauhia riisuutumisen tarves, mä riuhroon rantehenlämmittimiä kaluumistani pois, heitin viitan lavittalle ja eheriin saara lämpömittarinki pöyrältä piilohon hameheni plakkarihin. Säärystimiä minen keriinny ottaa pois, muttei ne liiaksi hamehen alta vilikkunukkaan. Pitihän sitä tuttua poliisimiästä mennä vastooksille, oikeen kättelemhän, ku ei keherannu asiakkahien aikana halatakkaan. Sanoon kyllä sitten sille entiselle koulukaverilleni, notta mulle tuli kauhia riisuutumisentarves, nottei sei vaan luule mun vanhentunehen ja tarvittevan pässinpökkimiä ylleni. 

Soli tosi viksu miäs, se sano, notten mollu yhtään vanhentunu eikä se kuulostanu siltä, notta molisin jääny millekkään menneesyyren asteellekkaan enkä niinku menny takapakkiakaan. Laajentumisista ei puhuttu mitään. Sei ollu laajentunu, mitä ny oli tukkahan ottanu vähä harmaita raitoja. Niinku mäkin.