Aika hassua, kuolemaa ei tahdo uskaltaa pohtia julkisesti. Se aihe on monelle täysin tabu. Kuitenkin sekin kuuluu tähän elämän juoksuumme. Mutta huomioikaa nyt, että nämä ovat vain minun pohdintojani ja pohdittuna vain näin meidän kesken. Mistään ei nyt kannata järkyttyä eikä ottaa nokkiinsa.

Kuolla yksin, tuota niin, yksinhän sitä normaalisti kuollaankin, jos minä kuolen, niin minähän siinä kuolen, ihan yksinäni, ja minua on vain 1 kpl. Kuolla äkillisesti...jos sairastetaan, niin sekö on sitten hidasta kuolemaa? ...koskaan ei lehdessäkään sanota, että kuoli hitaasti. (Toki sanotaan, että kuoli vakavan sairauden murtamana.)

Höh. Mitä mä ny tämmösiä. Empäs osaa itekkään pohtia, vaikka yritin kiriakiälelläkin. Aivan ku manaisi jotain tulemahan liki ja kuitenkaan sei oo niinkään. Eihän se mee niin, notta jos puhun pikkuvauvojen syntymisestä, niin niitä alakaa ilimestymähän mun huusholliini noin vaan. Niin, ei teirän ny sitte trenkääkkään järkyttyä. Vaihretaampas aihetta.

Aamulla uutisten urheeluosios sanottihin, notta jääkiakkopelis maalivahti oli onnistunu venyttämähän mailansa upiasti! Olis pitäny oikeen nähärä. Kyllä sellaasella olis pian hankala pelata, venynehellä mailalla. Venynehiä villapaitojakaan ei oo kiva pitää. Ainakaan ihmisten ilimoolla. Koiranilimallako vain?

Joskus on tämmösiä kausia, nottei oo oikeen mitään praataamista. Käsitöistä olis voinu ottaa kuvia, jos keksiis mihkä mä sen kameran laitoon parisen viikkua sitten. Ei, sei oo alushousulooras. (Pitääki mennä oikeen kattomahan!)

Rupesin lukemahan Jalosen Ollin miehiä ja ihmisiä. Ihan lujettava on.