Reissus aina oppii jotaki uuttakin. Moon jo pitkähäni ihimetelly, ku niin mones paikan nimes on ulukomaalaasia sanoja, varsinki englannin kiälellä. Miltähän se tuntuu niistä ittestä, ulukomaalaasista, ku tulevat tänne ja aina törmää oman maan kiälehen. Aivan kuin keskellä njyy jörkkiä lukis, notta "kauppataloo" ihka suameksi jonkun firman valomainokses.

On palio parkkeja; Ideapark, Airport park, Powerpark ...yms.park -sanaan loppuvia paikkoja. Miksei niis luje kunnolla, notta parkki, Suameksi. Toki mä sen tajuan, notta tuataki sanaa ymmärretähän mailmanlaajuusesti, kiälellä ku kiälellä.

Tulimma lomareisulta kotiappäin ja olin pohtinu hiliaa mielessäni nuata park -loppuusia paikkoja Suames. Sitten näjin kyltin, johona luki "Tervetuloa Park a noon". Ajattelin miälesnäni, notta on tua kans, tuatakaan ei voitu laittaa omalla kiälellä. Mikä tuallaanen Noon:kin ny olis, lyhenne jostaki iltapäivästä vai?

Sitte mä hoksasin, notta siinä lukikin "Tervetuloa Parkanoon".


 

Sain tekstarin nuarimmaaseltani, jokon insinööri ja ei oo koskaan silleen halunnu olla insinööri, vaan aivan jotain muuta, esim. paperinpyärittäjä siitolis tullu tosi hyvä.

"Ai vitsi, ku on aikuinen olo taas. Lajittelin kaikki paperini. niinku laskut yms. omiin muovitaskuihin. Tein laskelmia, jos jatkuu työt, et paljoko pitää nostaa veropros. ettei menen hirmu isot verot ja sellasta. Ainut, mikä puuttui tästä tilanteesta oli laskin, jossa olisi paperirulla ja sitä kuuluisi kiva ääni aina, kun näppäilisin uuden luvun laskimeen ja painaisin plussaa, miinusta, kertolaskua, jakolaskua tai loppusummaa. Nyt kysynkin itseltäni, että onko mulla vikaa päässä? Epäilen syvästi, että jokin tukos aivoissani lienee."

Mitä siitä saa, ku lukoo ittensä väärähän ammattihin. Tai ei niin väärähän, mutta kuitenki. Niin, mitä siitä saa? Jonkinlaasen tukoksen varmahan aivoohin, sellaasta kaihoa johkin muuhun.

No, siitä saa toivehia ja unelmia muista ammatiista ja tekemisistä. Tai siitä saa kaukokaipuuta ja kaihon omaasta tunnesta vanhoohin aikoohin. Ei tahro olla enää tyäpaikoolla tuallaasia laskukonehia, joista kuuluus laskemisen aikana kropinaa yms. kivaa ääntä ... aivan sama olis ny, ku kaipaasimma sähkökiriootuskonehen taikka tiatsikan vöördin tilalle vanhanaikaasta kiriootuskonesta.

Kiriootuskonesta, johona nousis sakarat ylös yksitellen ja sitten ne takkuuntuus yhtehen siihen ylähälle vähä ennen paperia, ku liian nopiaa kirioottaas ja niitä sais sitten irrotella toisistaan ja mahrollisesti viälä färinauhastaki sormenpäät mustees. 

Telan takaasin tyäntämisestä kuuluus mukava ääni, jos muistaas tyäntää, ettei lopputeksti mee telalle. Tai sormet luiskahtelis kipiästi kirjaasimien välihin, kynsinauhat menis rikki ja rakennekynnet katuaas kiriootuskonehen nappulootten välihin klemmarien sekahan.

(Alkoi soimahan pääsnäni Kim Lönnholmin "kaihon kultamaa"...)

Molimma syömäs lauantaina Hemingways Tamperehella ja seinällä oli palio kuvia itte kiriaalijasta ja sen läheesistä ihimisistä. Kattelin niitä sivusilimällä ja menin sitten tyttäreni kans yhtä matkaa vessahan ja ihastelin, ku siäläki oli kiriaalijan kuvia, jopa vessan ovihin tällättynä.

En saanu kättäni ku vain ovenkrivalle, ku Laura nykääsi mut pois ja sano kiihtyneesti, sinne et kyllä mee. Solis ollu miästen vessa. Kuka taivahan alla ny olis heti hoksannu, ku joka paikas oli valokuvia samasta tyypistä, notta olis pitäny ensin kattua sitä vierasta täysin tuntemattoman näkööstä naisen kuvaa, joka oli toises oves. En ollu ikinä nähänykkään koko naista! Tottakai pongasin Hemingwayn ittensä heti kättelys, ku oli naamasta ja teeveestä tuttu.

Laura huaki, kun mun kans saa aina olla varpahillaan. Sanoon sille sitten, ku pesimmä käsiämme, notta katto ny, ku meen tohon sähköösehen käsipaperitelinehen tyä, niin sei toimi. Laura sano, notta katto ny, ku moni saa siitä noin vain paperia ja mäkin sain.

Kävelin rauhallisesti telinehen tyä ja vilautin käsiäni sähkösilimän alla ... toimihan se vehjes; ryttäs jokaasen ulospyrkivän paperin kasahan konehen sisälle ja lakkas kokonaan toimimasta. Sanoon Lauralle, notta joko uskot, että näitä tilantehia vain tapahtuu mulle aina, tuloo yllättäen ja pyytämättä.

Joo, sano tyrmistynehen näköönen tytär. Tiedän, notta se ajatteli, että on hyvä, kun mun kans ei tarvitte useen olla kulukehella.

Eilen molin syömäs Rossos terassilla Amin ja pikku-Pyryn kans. Pyry istui rattaissa ja imeskeli maissipötkylöään, lopulta otin sen siltä pois, ku näytti liukenevan jo lämpöösehen kätehenki.

Laitoon pötkylän mun ja Ami lautasten välihin pöyrälle ja jatkoon omaa syömistäni. Sanoon, notta onpas tua maissipötkylä kevyt ja näöltään kuin nämä mun ranskalaaseni. Kesäänen tuuli leyhytti mukavasti, jotta sai oikeen laittaa välillä lautasliinatki lasin alle toisesta nurkastaan.

Johonakin kohtaa kysyyn Amilta, notta laitookko sen maissipötkylän johonkin? En, se vastas. Kattelimma sitä lautasten altakin ja laattialta ja sylistämme ...lopulta Ami kysy, kuis niin, mitä sä ny sen perähän? Mun oli pakko tunnustaa, notta justihi söin sen ja ihmettelin, miten voi ranskalaasperuna maistua maissilta. Tottapa tuuli oli heilauttanut sen lautaselleni, ja mä popsin menemähän.

Ami katto muhun ja sano, notta ajattele, jos olis tuullu lujaa, olisit saanu muista pöyristä niiren pihvit omalle lautaselles. Totesin vain, notta tottapa olisin neki piffit syöny huomaamattani, vasta kalan kohoralla havahtunu.

Nonniin Holly ... pyysit tätä merkkiä itelles, kun mielestäsi olet sen ansaannu! Täytyy sanua, notta jo se, että pyysit tätä, tarkoottaa sitä, notta oot tämän tosisnas ansaannu! Ja totta puhuen, oot niin kerkiäväänen, notta aina roiskuukin, kun rapatahan.

(Sain tämän kerran Kutrilta ja täysin ansioostani, koska jo etukätehen ehrin kysellä, mitä tyttäreni oli tykänny tulevan joulun lahjalautasestaan...Kutri on tämän merkin tehnyt ihan itse, mutta on niin sopiva merkki, että rohkenen lahjoittaa Hollylle.)

Onnea Holly, Pohojan Akka!

Karoliinan Kahvimylly Joutsas ... pannusta jo näki, mihkä tultihin, ku Laura oli ensin selevittäny osoottehen ja tuas mopon alapualella luki, notta
joka kuulemma tarkootti mua! Höh!

vessaskin oli tällääsiä, en minä näillä leikkiny, kunhan kattelin pytyllä istuessani joutessani.
Porkkanakakkunikin oli niin isoo, notten minäkään pystyny sitä syämähän kaikkia! Ja korvapuustilla oli halakaasijaa peräti 11 senttiä!
Oli kauhiaa jättää osa lautasille, muttei keherattu nennä sisätiloohin sanomahan, notta motamma nämä joukkohon.

Vanhas Porvoos sitten reissasimma tällääselläkin, niin näki palio lyhyes aijas, jäi pikkuputiikiis kulukemiselle enempi aikaa. AAAAH. Ja kuvitelkaa kapion kopse...mä videokuvasin koko aijan, notta sain kopsetta kuuluville!

Päästihin oikeen joukkohon! Oli sellaanen kunniaviarasnäytäntö, johka vain kylymästi menimmä joukkohon istumahan tyyrihin näköösinä. Oli kenraalinäytäntö niiren tutuulle ja sukulaasille ja kutsutuulle.
Mei niinku kuuluttu Laitisihin, jokka taas oli tätä porukkaa:

Ennen tätä reisua tapasin OLLIN livenä täälä mun tyänä ja soli kulukaa tosi kiva ja mukava ihiminen kertakaikkiaan, samaten oli Äijönsäkkin! Molisimma voinu praatata vaikka loppuviikonki, ei päästy ku alakuhun, mutta tästä on hyvä jatkaa. Soli täälä päin lomareisus ja päätti käyrä kattomas kuka mä oikeen oon. Mun intuitio ei pettäny tippaakaan, son niin kiva, kun ajattelinki! ... vaikka Olli peljätteli aluuksi, notta mitäs sitten, jos ne on moottorisahamurhaajia!!? Sanoon, notta jos sahan kans tuutta, niin sahas pitää sitte olla polttoainestakin, minen oo saanu koskaan käyttää sellaasta, jos siinon ollu terä paikallaan taikka polttoainesta tankis. Tulivat iliman sahaa. Eikä sillä ollu puukkuakaan eikä puntaria, vaikka suanissaan virtaaki kanskin pohojalaasta verta.

ja sitten loppuviikosta mä kulukaa tapasin eteläs TEEKOOn kans livenä  kotonaan ja savenvalantahuanehes! Siinä oli kans tositosi ihana ihiminen pikkuusen flikkansa kans. Meille kävi justihin samoon, ku mulle ja Ollillekin, notta puhuusimma viäläkin, jollei mua olisi karhattu autohon johonakin välis ja hoettu, notta kyllä meirän pitää ny mennä, matkaa o viälä palio jäljellä. Teekoonkaan kohoralla ei intuitioni pettänyt!

Mulle jäi tällääsiä Teekoo:lta joukkohon, soli näitä itte teheny:

ja

nuasta linnuusta, jokka nojaa mun kastelukannua, mä teen koruja!

Mulla on siis kertakaikkiaan ollu viimme viikko tositosi mukava ja erilaanen, oon saanu tutustua kahteen ventovieraasehen ihimiseen, niin ja pikku-Elviiraankin ja jokka tuntui heti niin kotoosilta ja tutuulta, jotta uskon, nottei nämä tapaamiset ja yhteyrenpirot tähän jääny. Ja sitten sain vielä ostaa ihanaa ittetehtyä keramiikkaakin, jolla on sitten aina sellaanen isoo merkitys, ku niitä katteloo ja varsinki, kun niihin liittyy tarina. Teekoolla oli ihania keramiikkataulujakin! Kankahallekkin se osaa maalata!

Reisus päätteeksi sain olla viälä tapaamas kasvatustieteeren maisteriakin, mun omaa kummilikkaani, joka oli saanu opiskelunsa päätihinki. Laura varmahan orottaa jo jantusjaloon, notta enkö sano niiren tapaamisesta mitään, joo, siitä tulookin sitten jo toinen juttu.

Sellaanen pikkuunen kaiherrus jäi tuasta Vanhan Porvoon reisusta, notta kaikki muut paikat tuntuu ny niin arkisilta. Molisin sopinu hyvin idiegoni kans asumahan Vanhaan kaupunkihin, kattelin jo vinttihuaneitaki sillä silimällä...

harmittaa niin viätävästi, kun unohrin valokuvata tuan taloon savupiippua, johona kasvoo pikkuunen PIHILAJA!

Tätä ratia sitten varmahan lämmitettihin puulla!

Kattelen pitkähän vastapaistettuja nisupullia. Silimissäni loistaa kaihon kultamaa ja taas niin moni kariutunut unelmakin. Miten aina päärynkään tähän tilanteesehen. Se vain tuloo. Enkä mä koskaan varmahan opikkaan suojautumahan tältä. Oon tän suhtehes tosi haavoottuvaanen.

Tuli mieleheni viimmeesin makkarooren krillaushetkikin. Tyttäreni osootti mustinta ja palanusinta makkaraa ja sano kiivaasti hengähtäen:"Tua on MUN!"

Yritin sanua, notta olis siinä ny nuata vähemmän paistuneitaki. Tyttäreni katto muhun hömistyneenä ja sano, notta hän on lapsuutensa aikana kotona oppinu äitiltään, notta kun ruaka on valamista ja kypsää, niin son mustaa.

Aha. Just niin. Toki sitte heti muistin, notta moon sen äiti. Taivas varjelkohon tuanki kakaran lapsuutta. Miten siitä on nuakin täyspäinen tullu?

Niin, siinä ne ny on. Mustalla pellillä mun mustat nisupullat.

Son hyvä, ku välillä o aivot narikas, aina sen verran outoja tuloo silloon mietittyä tai ainaki alkaa omaehtoonen aivotoiminta. Toki joku voi ihimetellä, notta onko mulla niitä aivoja, joita laittaa narikkahan, no jossei oo, niin täs on tairetta iliman niitä.

Minoon miettiny (no joo joo) kaukoa. Maistellu oikeen sitä sanaa, mitä vanhemmat on niinku mielessään ajatellu, kun se on annettu poijalle nimeksi. Mielenkiintoosta. Mun mielestä.

Niinku ny, miettikää sanoja; rakkaus, partio, putki, laukaus, lainaus, parantaminen, puhelu, kaipuu, katseinen, näkö, juna, maat, ohjus, kirjoitin, kiito, säädin, matka, lämpö.

Niin, mitäkö niistä? No, sitä vaan, notta niihin kaikkiin sopii sana kauko.

Tyttäreni sanoi omanneensa kerraasti niin heikon olotilan, notta oli menny jalaat alta. Menny jalaat alta; siinoli varmahan ollu aika jalaatoon olotila, siinei palio sitte liikuskeltu. Muuta ku ryämimällä?

Miätiin noita jalakajuttuja, niillon aika pitkälti oma elämä, mihinkä meillei oo palioa sanomista, kun ne aloottaa omaehtoosen elämisensä.

Ajatelkaa ny sellaastaki olotilaa, kun ei jalaka jakaannu tai se jakaantuu hyvinki. Minkälaasta olis elää, ku jalaka olis jakaantunu; oliskohan se sitte niinku olis palio pikkuusia jalakoja vai kokonaasia kloonia alakuperääsestä? Olis huano laittaa sukkahousuja, ku kahareski kintus on jo ongelmia saara ne ehijinä. Siis ne sukkavarret.

Tai nottolis jalakoja mahanalus täys. Siinei tarvittisi aikaasin lähtiä mihkään aina kerkiääs. Tai olis kivijalaka. Pysyys ainaki hyvin pystys, eikä menis katki, ja riippuen kiviainehesta, vaikka kraniittia, niin olis raskasta kävelläkin. Pysyys paremmin kotonaki.

Mitäs sitten, jos liikkuus jantusjaloon? Lähtöökö silloon liikenteesehen heti ensimmääsestä käskystä? Mitä on orottaa jantusjaloon?

Entäs jos olis jalakavaimo? Se ny ainaki aina kulukis joukos, tahtoos tai ei. Ihimisetki havaattis, notta sillolis sellaanen. Sei olisi salarakas.  Entäs jalakapuu tai puujalaka? Oisko siinä suuri lehvästö vaiko ikiviheriä? Vaiko pystyhyn kuallu raato?

Jaloos voi olla tyäkalujaki. Niinku ny esimerkiksi pihtiä. Pihtipolovet.

Jalakaterähän voi kasvaa enempi varpahiaki kuin vain se oletettu 10. Useen on liikavarpahia. Ja jos kenkä on pualikenkä, niin siinei liikavarpahia palio mahtuusikkaan, jos käytös olis vain kengän etuosa. Voishan niis olla käytös vaikka vain kengän ulukosyrjäki. Kivet pistelis vain 5kymmentä rosenttisesti.

Jalakatuki tai tukijalaka. Niistolis hyvä apu, jos meinaas niinku välillä jalaat loppua. Eikä kerkiääsi hakia kaupastakaan uusia.

Joskus tuntuu, ku menöö oikeen nopiaa paikasta toisehen, nottolis hyvä olla olemas jalakajarru. Antaaskohan se samanlaasen äkkipysähryksen ku käsijarruki?

Voishan ne jalaat olla niinku jalakapallotki. Olis kintut samannäkööset, ku o omistajansaki. Kamalaa jos oma jalaka olis pöyränjalaka. Tai vaikka toises kintus olis puujalakavitsi.

Moon vähä väsyksis ku jalakarätti. Meen ny jalkautumahan tai jaloottelemahan. Tai tekemähän kolomannen kattauksen jalakapöyrälle.

Vanhemmiten oon löytäny ittestäni Havukka-ahon ajattelijan ominaisuuksia, siis niinku henkiseltä pualelta vain. Ikäni muistan, kun se pohti "välikäsien" olemassaolua.

Oon jo joskus aikaasemmin kertonu, notta olis kauhiaa voittaa saran metrin airat kilipajuaksus! Mihin ihimeeseehen ne sais mahtumahan, parvekekin jo niin täynnään vanhoja ikkunapokia, nottei sinne maharu alpakkaeläämiäkään (eikä sitä terveystarkastajaakaan). 

Yäjuaksu. Kun ei jaksa päivälläkään juasta, niin miten ihimees ny yällä! Yäsuunnistusta joskus tuloo harrastettua vessahan menon yhteyres. Ny oon yrittäny muistaa suarittaa sen hereellä olles heti kirian luvun jäläkihin, niin ei tarvi pimees varua palettitanssijan varpahien pökkimistä mihkään eikä pytylle nukahtamista. Oisko se pytylle nukahtaminen vähä niinku pentsihyppyä?

Leheres puhuttihin eileen uuresta urheelumuarosta, vessas yällä juaksemisesta. Mulla on niin piäni vessa, nottei siälä parane alakaa mitään juaksua harrastamahan, yälläkään. Koittakaapa ny itte kokeella, aina olis jokin nurkka vastas tai pyykkikoppa. Alituusta sisäkurvia vain.

Että senkin yällisen urheelulajin saa unohtaa. Yällisen vessas juaksun.

Alkaa pian kesäloma. Tottapa se on ansaattu, ei kai sitä mulle ny joka vuasi muuten annettaasi. Otin toki vastahan, ku tyrkytettihin. Varmaan teköö hyvää mulle, kun moon aina pätkän pois. Ja tyäkaveriilleniki.

Laitan ny tähän toivomuslistaani, niinku sellaaseksi aarrekartartaksi. Luin jostain, ku sellaasen teköö, niin toiveet toteutuu. Mullei oo ny kivoja kuvia oheistaa, mutta eikös näinki, kiriootettuna, ainaki puolet tuu toteutumahan. Voihan tämä listani olla vaikka sitä "pirun seinälle maalaamista", ku sanoo äänehen pelkonsa, niin silloon ne menöö seinälle. Elikkä periaattees tämä vois olla vaikka pelekolista, notta pelekään saavani nämä:

- Pompannapin mallinen Krysleri, jossei sellaasta oo, niin Mersuki käy, samanmallinen ku pt-kruiseri. Musta.
- Pieni mummanmökki meren ja järven rannalta: keskellä mettää, kaukana ihmisistä ja huusholliista, lähellä palveluja ja shoppaalukeskuksia.
- Kaupunkiasunto Itävallas Alpiilla, tasaases maastos, keskellä kaupunkia.
- Oma safööri, siivooja, puutarhuri ja pehtoori. Niin ja stailisti.
- Oma ompelija, joka tuaa komerohon valmihit kletut pyytämättä, iliman sovituksia. Ja mittaamisia...
- Vinttiateljee korkialla, taivas ja tähret näkyy kattoklasiista. Maan tasalla, nottei tarvitte kiivetä.
- Jatkuva loma töistä ja työstä.
- Aina mukavaa tekemistä töis.
- Valkkarit ruakakauppoohin.
- Palio uusia villa- ja pellvalankavyyhtejä. Keriittyynä. Ja tikuttuuna. Siististi hyllyys orottamas.
- Ei tekemättömiä ideoota.
- Ei tikkuamattomia lankoja.
- Palio tapahtumia ja äksöniä.
- Palio joutenoloa, liikuntaa, lepua, unta, kirjoja, lehtiä, elokuvia, suklaata, hoikkuutta.


Tulikohan siinä ny tärkiemmät? Piretähän ny jokahinen peukkuja, notta toteutuus.

Pohojalaasis ei oo (kuulemma) palio vikoja, tai on kaks pahaa: nei kuulemma näje pimees ja niiltä puuttuu viat. No, melko voimakkahasti muskin virtaa pohojalaasta verta, mutta mulla onki se kolomaski vika; mulla on neurooseja. Matkustusneurooseja. Nei silleen edes helepota vanhemmitenkaan. Pahenoo vaan.

Oon toki oppinu Isois Paikois varaamaan jo hotellihuonetta otettaes taksin seuraavaksi aamuksi. Siitä saa silleen niinku mukavasti varausnumeronki. On niinku olis jo jonos johkin. Saa nukkua hotelliyänsä rauhallisesti (just joo, tarkistaa kännykän heräätyksen mennen tullen ja palates ja varata vielä respastaki heräätyksen. Hätävarjelun liioottelua.)

Muistan eräänki kerran, ku aikaisin aamulla matkalaukkuni kans pujahdin hotellin pihalle odottamaan omaa taksiani; nro 134:ää. Vaau. Ehdin jo tällätä itteni puoliksi ekan taksin takapenkille, hyvä etten kiskonu matkalaukkuani peräs auton sisälle, ku kuski kysyi:"Oletteko Pylkkänen?". No, en ollu. Olin vain numero 134. No, en olisi pitänykkään sen färisestä taksista, kuka ny hopianharmaasta mersusta tykkääskään.

Menin seisomaan hotellin rappusille uurestaan ja ajattelin, jotta josko numeroa 134 huurettaas niinku laboratoorioon verikokeehin mennes. Viereeni seisahtui vanhempi herrasmies, joka sanoi heti Huomenta. Ei ollut mykkä kaupunkilaanen. Kysyin häneltä, notta josko solis ollu Pylkkänen, notta sellaaselle olis taksi tuas pihas. Ei ollu kuulemma Pylkkänen, vaikka epääli, notta Konstan sukunimi tais olla. Huumorimiähiä. Ei ollu kantakaupunkilaasia siis.

Toiselle puolelleni käveli seisomaan taas Mies! Vaau, soli komia. Tein tikusta asiaa ja kysyyn heti, notta josko solis Pylkkänen? Sorry!? Mies äännähti ja kavahti taaksepäin. Ai, että kielillä heti aamusta. Kysyin uudelleen, notta aaa juu mistör Pylkkänen? Kuulosti heti omiski korviis tosi typerältä. Harva ulukomaalaanen on Pylkkänen niin ku heti alkukättelys. Luultavasti mannerenglantini Pylkkänen kyselyineen kuulosti Komean Miehen korvissa irvokkaalta viettely-yritykseltä. Oh nou, vastas Se ja katos sen siliäntiän. Lopulta niitä Pylkksiä tuli peräti neliänä kappalehena hotellin ovesta pihalle ja kaikki mahtu hopianharmaasehen taksihin. Nro 134 vain oli viälä iliman omaa kuljettajaa.

Mun taksini ei sitte ollukkaan mersu, mutta auto ny kumminki. Päätin alkaa heti käyttätymään niin ku asiaan kuuluvalla tavalla. Nottei  tulisi esille, mistoon kotoosin ja notten oo ikinäni asunu isoos kaupungis. Huhujen mukahan Isojen Paikkojen taksikuskit on kuuromykkiä. No, onneksi eivät sokeita.

Ehdin ihailla kotvasen aikaa omaa Aikuisen Naisen Olotilaani; en puhu enkä pussaa...hitto eihän se ny nuan menny. Siis notta osaan olla hiliaa ja olla kuuli. Mietiin, nottei mua kyllä kukaan usko kotopuales, notta olisin osannu olla hiliaa. Lopulta kuskini kysy päämäärääni. Hoksasin, jotta johan sen ny saa sanua. Sanoin rauhallisesti osoitteeni. Suuni aukaiseminen oli kuin salasana; kuskini aloitti heti keskustelemaan. Oli varmahan luullu mua ensin amerikkalaaseksi taikka vaikka ranskalaaseksi. Vaau.

Ja ennen ku huamasinkaan, olin puhunu taksikuskilleni työpaikkani nimen, kurssittamiseni, opiskeluni, avioeroni, lasteni lukumäärän...ja  junakammoni ja linja-autoneuroosini, ouron haluni hypätä korkialta paikalta alahan jne. Muistaakseni en puhunu sille mitään mahdollisista vaihdevuosipeloostani. EI, en puhunu. En mä. En?

Pääsimmä päätepisteehihin ja kysääsin, miten saisin näille samoolle portahille illaksi taksin? Kuskini pyysi soittamaan Ulaan. Menin aivan hiliaaseksi ja se kysy lopulta, notta eikö mulla oo Ulan puhelinnumeroa. No, hitto molin koko akka ku ulalla, justinhan olin vasta selevittäny nro 134 tapauksen. Sanoin vaisusti kiitos ja hei. Ylväästi lähdin koko pituudeltani nostelemahan kohti portahia, kun kuskini ääni kuului takaani, soli oikeen noussu autosta uudelleen ulos. Se huikkas mun perähäni:"Minä tulen itse hakemaan sinut tänään kello 17." Vaau, mikä MIes! Käännähdin viehkosti takaisinpäin ja vilkutin. (No niinpä tietty). Olipas tosi Mukava NuoriMies.

Päivä kului rattoisasti verkkosivujen parissa ja oloni oli tuiki rauhallinen. Mikäs mun oli ollessa, noutaja saapuisi Ei-Mersullaan hakemaan. Iltapäivällä kouluttaja kysyi, että kenelle tilataan taksi? Jaa, että olisi ollut sellainenkin palvelu saatavilla. Tyydyin vain mainitsemaan vienosti asiasta, minä olen jo tilannut. Ihan Itse.

Oma-Kuskini tuli sovitusti. Olimma niinku jo vanhoja tuttuja. Ny oli sen vuoro puhua suunsa ja hampahankolonsa puhtahiksi. Paransimma mailman siinä paikas ja se kerto elämäntarinansa, lapsettomuutensa, suvun perintökiistat, lyhkääset yäunensa. Soli Oinas horoskoopis.

Se kanto mun laukkuni junalle asti. Mukava Mies. Niin. Mitäs minä, maailmanmatkaaja.

Oon jo aikaasemmin puhunu kesä- ja talaviaijoosta, notten niitä ny missään tapauksessa ota uusintakäsittelyyn, mutta sitä voinen kysyä, kuka on keksiny aamu- tai päivä- tai ilta-ajat? Niis ei oo tunnit yhtä pitkiä keskeneään. En pysty tieteellisesti toristamahan, mutta se on sellaanen asia, jotei tarttekaan toristaa. Se vaan on niin. Aamuusin on lyhyimmät tunnit!

Päätin aamulla hakia purtavaa töihin, mutten tietystikään varannu siihen yhtään enempää aikaa kuin aikaasempinakaan aamuuna. Jotta kiirushan siitä tuli. Poljin vimmatusti kohti kauppaa jarruttomalla fillarillani ja pyörätieltä poistuttuani olisi pitänyt pysähtyä, ku kahresta suunnasta tuli autot.  Mutta milläs pysähryt? Hampahittomalla suulla on häjy syörä näkkileipää tai jarruttomalla fillarilla jarruttaa.

Muistin fillarini aika korkean rungonki ja sen, etten taatusti ehdi keskittyä pysähtymään nätisti vauhrissa ja nostamaan jalkaterääni rungon yli takertumatta runkoon. Muistikuvia alkoi jo vipeltää aivoissani monista lapsuusaijan kilpa-ajoosta, ku kovas vauhris putos rungolle ja vauhti sen ku vaan jatkui ja loppumatka jatkui alhaalla rungolla istuen jalaat vipeltäen tramppien vieres ja käret ohjaustangos jossaki korkialla. (Se otti muuten aina tosi kipiää. Se putuaminen.)

Niin siitä aamusta, siinä minä sitten olin. Risteykses kaharen auton seas. Ei muuta ku vaan autojen sekahan koukkien molempien kääntyvien autojen konepellien ereetti kaatumatta tai törmäämättä kummankaan konepeltihin. Onneksi vauhti oli melekoosen kova.  Ei mikään kankia täti ei. Molemmissa autoissa oli tosi mukavat kuskit! Ne toitotti mulle autontorvia ja huiskuttivat. (Töis kyllä meinasivat, notta nyrkkiä olisivat heilutelleet. Höh?)

Jos nyt olen aivan rehellinen, niin melkoonen hiki siinä tuli. Tai oikiastaan se hiki tuli vasta kaupas sisällä heti pakastealtahan kohoralla, ku tajusin, notta siinä oli autoolla läheltä piti tilanne saara peltilommoja. Lähdin kaupasta jo palio hitaamalla vaihtehella, ajattelin vain, jos myöhästyn niin myöhästyn, oon ennenki sanonu, jossei mua ala kuulumahan, niin mua ei tartte tulla hakemahan, tuun itte sitte, jos tuun. En aio kertua kellekkään, notta ajaessani sitten kaupasta pois kellon tikittäen, niin huonomuistisuuteni pääsi taas valloilleen. Enkös minä kääntyny kotitielleni. Että mua otti nappoon. Ei muuta ku kävin kääntymäs vanhan kansakoulun pihas ja takaasin kulukusuuntahan. Töis luin varovaasesti vainajien palstan. Jossei siinä oo mun nimiä, niin jään töihin ja jos on, niin meen takaasi kotia kaupan kautta.

Hiliaaselua täälä. Mites siälä?

Ei voi olla totta, ei voi, ei voi, ei ei ei ei....

Tua on mun klasini. Ikkunaklasini, ei silimäklasit.

Kuvattu sisäpuolelta, nottei mun olkkaris ny sentään mänty kasva. Vaikka villakoirat viihtyykin ja kärpääsen raarot. Jaa-a, nehän mä pesinki pois, koko likaasen tusinan. Jos ny rehellisiä ollahan, niin 2 x likaanen tusina niitoli jo klasin välis. Mutta se onki jo toinen tarina, soli sitä aikaa, ku siro nilikkani oli kipsis, johan silloon kaikki hiiret hyppi pöyrillä, ku kissi nilikutti. Eikä päässy kaaparoomahan.

Niin kärpääsen raadot on pesty pois. Apuaaaa, siitä muistinki tuan kuvan! Kattokaa sitä ny kaikki hiliaasella hartaurella!
Klasi oli eileen niin loistavan kirkas, notta pelekäsin käveleväni siitä pihalle epähuamios ja ouroksestansa. Niin kirkkahisin klasiihin ku ei kukaa oo täs resirenssis tottunu.

Apuaaa....tuasta kuvasta, kuinka voin aina unohtaakki sen välillä? Siinon kakkaläjä keskellä klasia. Ulukopualella! Taas joku elukka on lentäny siihen! Ny sei oo pöllöö, mutta epäälen yhtä kakka-harakkaa, joka päivittäin tuo mulle II kerrokseen ikkunapellille kastemadon!!! Kyllähän sekin taitaa tiätää, nottoon kaikkiruakaanen.

Harakka vahtaa mua aamuusin klasista mato suus ja ku pomppaan pystyyn nyrkit pystys, niin se purottaa sen tapetun kastemaron siihen pellille, jonka mä sitte pitkällä kärpääslätkällä saan purotettua (alemman asunnon ikkunapellille...). Siis en mä sitä ikkunapelliä purota vaan sen maronraaron!

Tuas kuvas tua kakkaläjä näytää viattomalta ja piäneltä, mutta näkisittä sen klasis livenä.

Onko kellään sinkoa, rynkkyä, "pystykorvaa" tai muuta pyssyä?

Holly heitti kirjahaasteella; pitää kertoa 5 (viisi) kirjaa, jotka ovat itselleni tärkeitä. Hollyn omia sanoja lainatakseni tehtävä on Mission Impossible...näyttää melkein siltä, että on suoritettava raakaa karsintaa taikka peräti arvontaa...

1. Kun olin aika nuori: Mary Norton: Kätkijät ...aah, Hemmeli, Arietta, Podi, Enrikki...elin mukananne talon alla, hiiriltäkin piilossa, keräten taloista pieniä tavaroita, joista oli hyvä tehdä kalusteita yms. Miten moninaisia juttuja sai esim.tuiki tavallisesta hakaneulastakin...ei ole olemassa kadonneita pikkuesineitä; ne on viety talteen pikkuriikkiseen kotiin tarvekaluiksi.

2. Vähän vanhempana ja edelleenkin: Agatha Christie: KAIKKI kirjansa, myös Mary Westmacottin nimellä kirjoitetut, joissa eletään Englannissa

3. Maija Asunta-Johnston: alkaen Punapukuisen naisen talosta...kaikki kirjansa, joissa eletään Unkarissa Vàrbalogin kylässä

4. Peter Mayle: Provence -sarja, joissa eletään...niinpä niin, aah Provencessa

5. Annie Hawes: Extra Virgin, Kypsä poimittavaksi ja Calabrian perintö (sarja), joissa eletään Italian Liguriassa


Huomaatteko kaukokaipuuni ei ole kadonnut minnekään...

Carlos Ruiz Zafòn: Tuulen varjo (pääsi arvonnassa varasijalle...), erittäin hienosti ja monisyisesti kirjoitettu!

Rakkain omistamani kirja: Daniel Defoe: Robinson Crusoe, kolmas korjattu painos, v.1946, lahjoittaja Eeli-paappani v.1969. Minäkin matkasin Robinsonin ja Perjantainsa kanssa autiolle saarelle.


Haastan Tupakissin, Vaiskain, Mansikin, Saakulan ja Eevan kertomaan mielikirjansa, jotka ovat vaikuttaneet teihin ja jääneet mieliinne. Ja edelleen jatkohaastan kaikki halukkaat, sillä tosi tosi mielelläni käyn lukemassa, minkälaiset kirjat ovat jääneet teille tärkeiksi. Käyn kurkkimassa blogeillanne tai jos ei ole blogia, kirjoita kommenttiosaan lempikirjasi!

Lukemisiin! Ihanaa, miten paljon on vielä lukemattomia kirjoja olemassa ja lisää painetaan joka päivä...

Vieressä koko kuva, tossa oikialla...

Vesivaneerin tyyppistä toi yläosa elikkä kahava ja alaosa silikkaa rautaa. Vasimelta kun painaa vipua vartta kohti, niin koukkunokka menee kiinni. Sen oloonen koukku, nottei tuu miälehen kokeella laittaa sormiä välihin, ku vipua painaa (korkeintaan talavella pihalla märkää kiältä rautaosahan...) Välinehen korkeus on noin 65 senttiä.

Sopii paikkahan ku paikkahan! Tosi hyvä hommahansa!

Ku vaan tiätääs, mikä tää on tai mikä se sopiva homma olis?

sanoi Famu Falsetissa blogistani, kun antoi mulle tämän huomioinosoituksen mulle!
Kiitokset Famulle (ja Amanda kehrää aivan lähistöllä, käykää kurkkaamassa)!!

Mietin kuumeisesti, kenelle minä jaan huomionsoitusta; jos sanon, että
tuossa oikealla reunalla on lista, ketkä saavat, niin menöökö multa uskottavuus ku niin näppärällä tavalla jaan?
Ja kuitenki neon kaikki niitä, jois käyn joka ilta iltakaffilla ja nautin olostani.

Pähkäälyn tuloksena päädyin siihen, notta nämä saa ny

TEEKOO, moon niin ihastunu keramiikkaansa, nottei oo rääpyäkään
ja OLLI, johona käyn lukemas sen viimmeiset pohdinnat tästä elämästä ja itestään ja saan usiasti isoot naurut tai pitkät tuumookset.

Mun plokilistalla on sitte tosi mukavia sivustoja, käykää joskus joukolla kattomas; sieltä löytyy pohdintoja, kuvia aiheesta ku aiheesta, kipeitäkin asioita ja palio naurua.
Mä fanitan niitä kaikkia.

Iäkäs naishenkilö purki mulle mieltään ja kertoi, nottei ollut voinut hävittää pillereitään ohjeiden mukaisesti; viemällä apteekkiin. Ihmettelin, että miten niin, eihän se nyt vaikeaa olisi ollut ja kysyin, että miten ne pillerit sitten oli tullu hävitetyksi.

"No, liotin ne ja kaadoin vessanpyttyyn."
"Mikset antanu jollekin, joka olisi kuskannut ne sulta sinne apteekkiin?"
"Sitten olisi tullu pian syyte katukaupasta."
"Katukaupasta? (Näin sieluni silimin, kuinka maantiätä myyrähän sopivalla hinnalla.)
"Niin, katukaupasta! Siitä saa linnaakin!!"

"No, hyväänen aika...kuinka sä..miten niin??"
"No ajattele ny; jos olisin antanu vanhalle ihimiselle ne viätäväksi, niin solis ne kuitenkin pihiyttään käyttäny itte. Jos olisin taas antanu ne nuarelle ihimiselle, niin solis voinu myyrä ne katukaupas ja minä olisin saanu syyttehen riilerinä toimimisesta."

"Mitä lääkkehiä noli? Jotaki voimakkahiako särkylääkkehiä?"
"Niin, sellaasia noli justihin, voimakkahia. Bafusiiniä, maknesiumia, multitapsia ja asperiiniä!"
"No, jo olikin. Voimakkahia." (Nauroon partoohini)

"Ja noli tosi pitkävaikutteesia!!"
"Miten niin?"
"No, ku mä jouruun liottamahan niitä kauvan eikä sittenkään meinannu liueta! Survoon niitä jo veittenkärijelläkin.
Niin oli pitkävaikutteesia!"

Menin perjantakina postilooralle ja hämmästelin, ku kansikin oli auki, eikä eres tuullu. Sieltä luuras valakoonen paketti. Nostin paketin käsiini ja mietiin kuumeesesti, mitä mä oon taas tilannu!? Vahtasin postileimaa; belekia? Jokin yritti aueta aivojeni sopukoosta...muttei Äijänkäppyrä ny vielä oo voinu saara mansikka-arvonta lahajaa mulle saakka Suamehen? Vastahan molin sen kisan voittanu, mennä viikolla!



Tälläänen kulukaa sieltä tuli hianosta lahajapussista, voiny...mukana oli jopa mun arpalippunikin, se justihin, jonka Äijänkäppyrän koiruus oli valakannu. Paketilla oli painoakin, ei mikään heppoosen oloonen loora. Kauvaa en ravistellu vaan kiataasin lahajarusetit auki...ja olihan se sitä ittiänsä, kuuluusaa ittiänsä:



voijo...voitta vain kuvitella...kolomes kerrokses aitua belekialaasta suklaata! Kiitosta Äijänkäppyrälle! Ja kiitos varmaan kuuluu myös kottaraasille ja tappajaetanoollekkin, ku antoovat Ihimisen syörä ekan mansikan.

Arjaanneli...uskon, notta vielä joku päivä voin tarjota sulleki maistiaaset, jossei tästä loorasta, niin toisesta sitten.

Tirlitta antoi mulle kiitoksen mukavista kommenteistani,
hyvä mielihän tästä mulle tuli! Kiitos Tirlitta, blogiystäväin.

Jakaan myöhemmin tätä muille ihanille blogiystävilleni, nyt
panttaan hetken .... mä hukun kotitöihin...pakko painaa pitkää päivää...

lauantai 23.5. ...
mä kuulkaa suoritin oikeen vanhanaikaasen arvonnan, ku mä tosissani tykkään kaikista
teidän plokiista ku joku puurosta, niin mä suoritin arvonnan:  tulkaa hakemaan omanne:
Sesile
Arjaanneli
Mansikki
Mari
Holly

ja sitten teemmä taas niin, notta kaikki halukkahatki saa ottaa mukahansa, koska teidän jokaasella plokilla on mulle isoo merkitys, siten en edes halua kieltääkään.

Mä lähden nyt Pyryn kans vauvauintiin valokuvaamaan...

Ensin ajattelin, notten kerro. Mutta eipä taira teille mikään tulla uutena, vaikka tunnustanki.
Mullon avaamet yläkerran Hiliman asuntoon, kun hoiran sen kukkia sen livahtaes lomille. (Sei taira tietää, notta pääsääntöösesti tapatan omat hortensiani.)

Niin, menin äsköön taas kastelemahan Hiliman ruukkuistutuksia ja yhdessä laattialla olevas isos ruukus jukkapalamun juurella on siälä täälä mukavia ... sellaasia niinku auennehia parin sentin kokoosia siämeniä, joista kivasti näkyy jo hahtuviaki. Niistei oo vielä kasvanu mitään tunnistettavaa.

Mutta kastelen ne aina varovaasesti ja vähä livahutan vettä päällekki, notteivat kärsi kuivasta huaneilimasta. Nei oo oikeen menny etuaeremmäksi. Tänään menin oikeen kontilleni laattialle kattomahan kastelun jäläkihin, jotta minkähän kasvin isoja siemeniä ne vois olla ja onko jo ituja tai sirkkalehtiä.

Siämeniä?!?  Noliki sellaasia joulukoristehia, tosi pikkuusia punatulukkuja, sellaasia lintuja, joita aina on joulukukkakoriis yms. Hilima oli painanu niiren nokkarustinkia rapaa kohoren, niinku muka nokkimahan jotaki.
Ny ne on ku uitettuja pikkukissoja. Kiva juttu. Hilima tuloo viälä yllättymähän.

Kuinkahan nopiaa niistä tuloo isoja lintuja?