Erellises postaukses kerroon jo korkianpaikankammostani. Paree välttellä korkioota paikkoja. Pohojammaan lakeuksilla korkioohin pytinkiihin harvoon ny törmääkään. Oon mä kuitenki ollu Näsinneulaskin, mullon tapana uhumata kammoja, jos siihen vain on mahrollisuus. Tunnustan, notten muista Näsinneulaskäyntiä kovinkaan hyvin. 

Kaks kammoa on, joita en uhmaale, toinen on ahtahanpaikan- ja toinen on käärmekammo! Vaikka mulla tuloo korkioolla paikoolla outo hyppäämisentarve, niin minen usko kuitenkaan, notta lähtisin ilimalentoa kokeelemahan ja koskaan en mee korkioolle paikoolle yksin. Aina joku joukosta tiätää, notta mä voin hypätä, jos mun jättää yksin. (Kamalaa, jos joku päivä mut viärähänkin vasiten korkialle paikalle ja viäjä lähtöö muka käymähän johonakin....ja jättää mut taistelemahan yksin!)

Käärmekammoa on ny turha mun repostellakaan, oon joskus kirioottanu, mistä son alakanau (siitä maitopullon paikalle laitetusta käärmepullosta) ja minen pysty kattomahan kuvakiriojakaan, saatikka ny teeveeohojelmia, mihinä on käärmehiä. Naps naps vaan, teeveen kanava toiseksi tai kiriankannet kii. Ja pysyn mettistä pois.

Ahtahanpaikankammo ei oo häävi. Moon joskus sanonu, notta jos alakaan oikeen hankalaksi kumppaniksi, niin tukkii mut vaan nukkumahan naama seinähän päin ja pökkää sängyn aivan kiinni seinähän. Tai tukkii mut (minen maharu, ähäkuti!!) sängyn alle, niin voi olla nottoli viimmeenen tukkiminen. Mun psyyke ja henki ei sitä kestääsi.

Molin kerran Tamperehella käsityämessuulla ja myyjä sai mut kokeelemahan yhtä liivihamesta. Ei siälä mitään sovituskoppia ollu, joten pääsin kokeelemahan hamesta verhon taa, ahtaaseen paikkahan, mutta sen hallittin hyvin, ku oli vaan kevyt verho seiniinä. Mutta appajee, ku vetääsin liivihamesta päänkautta päälleni ja tajusin notta liian piäni ja knafti hames tuli otettua. En saanu kiskottua sitä yhtään alemmaksi rinnuspiälistä. Koko komeus lepäs kiinnijämähtäneenä mun rinnuksilla, käsivarret olin ehtiny sujauttaa niille kuuluvista aukoosta ja ne jäi kummasti ja häjysti  ylöspäin. Olokapääkkin oli kohonnehina.

Seisoon hitahasti hengitellen, välttäen panikoontia, miätiin miltä kuulostaas, jos huutasin lujaa...APUAAA! Hiljaa kuitenkin vaan huhuulin: myyjäääää, Riittaaaaa, myyjäääää...kumpikaan ei kuullu....lopulta Riitta alakas kaipaamahan mua ja tuli kattomahan verhon taa, ku minen alakanu tulemahan pois ollenkaan. Se näki het mun naamasta, notta äkkiää klettu pois. Jestas ku soli ihana asia, hengittäminen! Myyjä kysy, notta kokeelenko isompaa, sanoon vaan että antaa olla nyt. Huvitus meni kerralla pois vaikka jäinkin henkihin. 

Voi ku samanlaasia kammotustuntemuksia tulis karkkihyllyllä tai jätskialtahallakin.