Mullei ollu ensimmäästäkään ajatusta, mistä kirioottaasin tänään, mutta päättelin, notta ku laitan sormeni ja ei-lakatut kynteni näppäämille, niin alakaa se taas itestään, höpinä.
Kävin viimme viikolla Elpen kirpparilla ja sisustusliikkehes, Vanhas- Aijas. Keräsin molemmista komian pääsiääskoristehen ruakapöytähän, siihen mämmin, färijättyjen munien ja pashan välihin:

Joku irvileuka voi ny sanua, notta mikä tua on? Parempi kysymys olis tähän tv-aikahan liittyen, notta mistä nuata oikeen tuloo? Tottakai näjin sitten heti yällä unta pikkuusesta flikasta, joka kuluki pottansa kans ja kakkas mansikoota.

Multa jäi sinne kirppikselle viälä sellaanen valakoonen kiikkulavitta, muttoon joo varannu senkin. Josko sitten pian saisin oman mukavan Akalta  saamani kiikkustualin takaasin, son lainas Pyrypikkuusella. Sitä varaamaani valakoosta keinutualia pitääs vähä koriaalla tai paklata, niinku ittiäkin joka aamu. Huamaattako, kuinkon rakkahalla kakaralla monta lempinimiä, niinku ny tällä kiikullakin.

Tv:s sanottihin Kiminkises, nottei tuu välikorvan tulehruksia tai mitään paakkuuntumisia korviihin (vaikkuako?), ku oikeen keinuus kiikkulavittalla lujaa. Siinä voi kyllä mennä pääknuppi muutoon vaan sekaasin tai vatta.

Vattasta tulikin miälehen yks vanha juttu, ku ny on kuulemma uurestansa tulos muatihin ne palio puheita herättänehet vyälaukut, mahalaukut niinku meillä päin sanotahan. Elli oli ollu Lapis pesueensa kans joskus vuanna viis syämäs ravintolas ja tyttärensä oli harmitellu syämisen jäläkihin, ku oli mahalaukku niin täynnä. Siihen oli heti poika muistanu miälipahaa aiheuttavan asian, notta:"voi, multa jäi mahalaukku kotia keittiönpöyrälle!"