Molin taksin kyytis täs yks iltayä. Päätin mennä heti istumhan takapenkille, ku ei oikeen olisi huvttanu kenenkään kans keskustella ja smool tolokata. Täälä päin ku saa viälä itte valita istuuko kuskin viärehen vai menöökö takapenkille. Isoos kaupungiis son kuulemma sitä, nottei etehen passaa ängetä.

Kuski katto muutaman kerran taustapeilihin (vai peruutuspeilikö son?). Tuli jotenki sellaanen olotila, notta pakko täs on ny jotain sanua, se kuikuuloo siihen lajihin, notta osaako tua puhua vaiko eikö. Kysyyn, notta renkinäkös ajelet vai omihin nimihis?  (niinku se ny mulle kuuluus)

Siitä se sitten alako. Molemmin pualiset puhetuluvat. Sen ei tarvinnu sanua ku entinen ammattinsa, niin päätin käyttää heti tilaasuutta hyväkseni ja kysyyn notta ku oot ny tuallaanen rikostutkinnallinen ammatti-ihiminen, niin katokko poliisisarioja? Niin me sitten ruariimma läpitte yhtööset ja mukavat sariamme; Vallanrerin ja Pekin!

Molempia ny vähä vaivaa, notta sairastuuko se Vallanreri kuinka pahoon altshaimerihin.

Ja mä ku aina hämmästelin äänehenikin äitini ja ystäviensä keskusteluja kauniista ja rohkioosta, Forresteriista ja niiren toilaaluusta. Moon ny samalla viivalla äitini kans.

Sille taksikuskille minen keherannu sanua, notta oon aina vähä ollu kallellani Gun-vald Lars-sonihin elikkä Perspranttihin, son sellaanen yksinäänen susi. Joo joo, tuas sarias, kyllä mä ny erootan mikon sariaa ja mikei oo. Mutta sairastuukohan se Vallanreri itte kuinka pahoon? (Ei trenkää kertua.)