Kuva%20008-normal.jpg

Paljon työtä tehneet kädet. Äitini hoivaosastolla, jo yli 2,5 v. Nyt heinäkuun alussa ei noussutkaan enää itse istumaan ja kysymään, että otithan käsityösi mukaan, anna kerä, juoksutan lankaa, mitä virkkaat?! Oli ensimmäinen kerta, kun hän ei kysynyt mitään. Ei yhtään mitään. Annoin kuitenkin lankakeräni hänelle. Äiti painoi kerää rintaansa vasten ja silmissä näkyi ... jotain menetettyä, pois mennyttä, elettyä elämää. Kaihoisa hymykin viivähti kasvoillaan. Meillä molemmilla.

Äiti ei olekaan enää se tuttu Äiti. Tuntuu, että meistä tyttäristään on tullut hänenkin äitejään. Kummallinen olotila, olemme äitejä nyt vähän joka suuntaan. Olemme kasvamassa siihen suvun vanhimman rooliin pikkuhiljaa. Se sattuu. Eikä voi edes sanoa niin kuin Pikku-Elias sanoi varpaassa olevasta haavastaan, mumma, ota sattuu pois.

Kyselin äidiltä tässä kerran ihmisistä ja tapahtumista vanhoissa valokuvissa. Joistakin hän muisti ja kertoikin ja sitten ykskaks sanoa töksäytti, että mitä sinä noita vanhoja kaivat, en tiedä, en muista, en piittaa, älä tenttaa. Jouduin laskemaan 10:een, etten tokaissut, että voi että äiti, usko nyt, sä olet nyt vielä se suvun viimeinen, joka näistä kuvista edes yhtään tietää. MInä en tiedä niistä muuta kuin sen, että olivat albumeissasi! Suuttumuskin meinasi nostaa päätään, sain nieltyä,etten sanonut, että teet niin niin väärin, jos nyt viet mennessäsi tietoja, joita haluan vielä tietää ja joita vain sinä pystyisit kertomaan ja muistamaan. Valottamaan verhoa omaan lapsuuteesi ja nuoruuteesi. Mumman ja paapankin elämään.

Ja nyt äitini ei puhu enää mitään. Hän on vetäytynyt jonnekin. Puistaa tai nyökäyttää päätään, jos jotain kysyy. Tuntee meidät, se riittää. Hänelle.

Äiti on vetänyt hiljaisuuden verhon omaan elämäänsä, vanhempiensa elämään ja isämme vanhempien elämään, isämme sota-aikaan (isäni ei koskaan puhunut sodasta, oli tosi nuorena sotimassa.) Ja mulla olisi vielä niin paljon kysyttävää, mitä en ajoissa tajunnut kysyä. Menneet ovat nyt menneitä. Ja sinne jäävätkin, verhon taakse, unholaan.

Nyt me muut olemme...joku päivä niitä uusia suvun vanhimpia...alamme olemaan niitä, joilta seuraava sukupolvi ja heidän lapsensa alkavat kysellä...... niin, mitä alkavatkaan kysellä...missä mumma sun tietsikkasi on, missä muistitikut, missä ipodisi, missä instagramisi, missä picasasi, missä älypuhelimesi, oletko twitterissä, facebookissa..kerro nyt...Missä Sun aikuisiän Valokuvasi Ovat?

Jokainen sukupolvi jättää asioita unholaan seuraavilta sukupolvilta.