Joskus tuntuu, että elo on niinku tämä mun hyllyni. Aina innostuu johonkin ja sitten se jää ja sitten taas aloottaa aluusta. Hyllystä näkyy, nottoon päättäny aloottaa fingerporien keräälyn, sitten arpanoppien. Tulitikkujen, vanhojen poikaneulojen, hakaneulojen, maustepurkkien keräälyt. Jne, Voiton on viäny puiset lankarullahylsyt. Vanhat rahat on jotenki karonnu.

Hyvä ku tuli tutkaaltua, mihinkä kummahan ne paappani palanehet rahat on juassu? Tuashan on monta aukkoa tyhyjillään. Oisinko mä pakannu ne takaasin niiren muiren joukkohon, jokkei koskaan pääsny näytteille? Niittipyssyn kans nei oo samas looras.

Niinku oikiaskin elämäs, ei aina kannattaasi niin isoosti kattella taaksepäin, ymmärtää voi muttei niitä kantsi enää alkaa murehtimahan. Mennyttä ei voi muuttaa mutta ymmärtää sitä voi. Niinku Äährnruuttikin jo sano mennä vuasina syvällä rintaäänellään jotenkin niin notta, jossei kansakunta tiärä ja tunne omaa historiaansa, niin sillei oo tulevaasuutta.

Ärsytyskynnys on toosi alhaalla. Kuuntelen paraikaa ruattinkiälisen, suamalaasen naispoliitikon puhetta. Se koittaa päästä eu:n parlamenttihin. Suamenruattalaanen puhuu aivan normaalisti suamalaasittaan omaa ruattinkiältään, silleen rumasti, ku suamalaaset ei puhu nättiä ruattia. Mutta a vot, ku samaanen ihiminen puhuukin suamia, niin johan sitä puhutahan niin niin fiinisti, notta heti tajuttaas, nottei se puhu äidinkiältään.

Kuinkahan mä ny nuan syvihin aatoksihin menin? Mun piti vaan toimitella, kuinka lauvantakina opiin uuren sanan. Tonsuuri. Ei sellaasta päivää, nottei jotain uutta oppisi.

Tonsuuri on useen munkin päälaella. Se on paljaaksi ajeltu hiusvyöhykkeen ympäröimä päälaki.

Mun piti kuuklettaa sana, kun uneheni kuuntelin jotain ohojelmaa, johona puhuttihin munkkien päälajella olevasta tonsuurista. Luulin kyllä ensin kuulleheni, notta niillon monsuuni.