Pongasin sääpoijalta uuren verpin; hiutaloida! Eikä se tarkoota kaurahiutaleiren syöntiä vaan hiljaasta lumisaretta.

Kalapakossaarilla on eläny vaalianpunaasia lekuaaneja jo 5 miljoona vuatta, jo ennen keltaasia lekuaaneja! Mistäköhän niiren ikä lasketahan? Tottapa vuasirenkahista. Enpäs ookkaan koskaan miettiny, josko omankin iän pystyys laskemahan vuasirenkahista. Jos aloottaas laskennan heti silimäpussiista, siitä leuvan alle ja jatkaas siitä sitten matkaa alahappäin. Voi kauhiaa.

Oottako koskaan nähny, syöny tai juonu silkkaa?  Mä en oikeen tierä, oonko mä. Tottapa. Mä oon miälestäni juanu vaan silkkaa vettä, syäny silkkaa ruakaa. Taivahaltaki tuloo joskus silikkaa vettä. Mutta että pelkkää silkkaa?

Vein täs yks päivä kirjehiä postiloorahan ja samalla pikkusiskoolleni siinä viäres olevalle tyäpaikalleen yhtä pipon ohojetta. Purotin kirjeet postiloorahan ja sitten kaivoon ja kaivoon laukkuani löytääkseni siskooni orottaman ohojehen ja kiriehen...kattahrin nopiaa postiloorahan päin...ei kai ny vain TAAS...tyäpaikkansa ovella orottavan siskooni naamaskin kävääsi erittään huvittunut ilime; saas nährä pääsöökö hän toristamahan mun ja postiauton kuliettajan vuaropuhelua oikeuksistani saara postiloorasta jotakin ylimääräästä poikes.

Hiki helmeeli jo nenänpäälläni, ajattelin että vaikka ohojeen kans samas meni käsinkirjootettu avonaanen kiriekin siskoolleni, niin anti olla. Minen aloota taas tuttavuuren tekemistä postipoijan kans. Helepotus oli suuri, ku kirie ja ohoje löyty laukustani eikä valtion postiloorasta.