Ami oli ollu hammashoitajalla, ny en tiedä kumpienko kans, omien hampahiensa vaiko pikkuusen Eliaksen, no joka tapaukses noli siälä ollu kaikkine hampahineen. Hampahat oli ollu suus. Kumpaisellakin. Eliaksella ainakin kaks. Äidillään vähä enee.

Lähellä eläkeikää oleva, 2,5 vuotiaan ja vielä pienemmän lapsen mummi, hammashoitaja oli kattellu kopassa uinuvaa puolivuotiasta Eliasta.

Hammashoitaja: Täyttää vissiin kaksi (2) vuotta ensi vuonna?
Ami: ....ööö, tuota ei.
Hammashoitaja: Jaa...
Ami: Niin, kun se on puoli vuotta vanha.
Hammashoitaja: JAAAA, on niin vaikea arvioida lapsen ikää!”
Ami: Onhan se. Vaikeaa.

Hammashoitaja: Hyvän kokoinen poika! Ollut ruoka-aikaan kotona!
Ami: Niin.... onhan se kyllä vielä alle 7kg...
Hammashoitaja: Nii-in, iso kokoisekseen!

Täs vaihees Ami oli luovuttanut. Neuvolas oli hetki sitten sanottu, notta Elias taitaa olla huano syämähän, painoa olis voinu olla enemmänkin.  

Oliskohan hoitajan tullu sanua, notta iso ikäisekseen…

Iso kokoisekseen….miten niin voi kukaan olla; iso kokoisekseen. Isoo kokoosekseen, piäni kokoosekseen. Hmm, jos on jotain kokoa niin sitten on, just sitä kokoa mitä on. Ei sen suurempi eikä sen piänempi.

Olis kiva mennä noin hyvin näkevälle hammashoiturille tutkituttamaan hampahiaan. Onneksi hoiturit eivät kait koske hammasporaan?