Sormet syyhys kirioottaa tuahon otsikkohon, notta M.e.i.n K.a.m.p.f mutta kuulosti tosi kroteskilta. Sellaasen kirian päähenkilöstä en halua puhua muuten ku kakkakikkaroin ja sitäki tosi pahanhajuusesti.

Kuitenki mulla on ny meneellään jonkinlaanen taistelu. Opiskelin eileen kuinka laitan Oman Kiriani kansiihin. Siitei tuu sellaanen jota kutsuttaas kiriallisuureksi, rekkariksi, jännäriksi, proosaksi, noopelin arvooseksi taikka miksikään muuksikaan. Siitä tulis vaan se omakustannekiria. Ja niitäki vain 2 kappalesta. Luavutin välillä, ku moon kiriottanu sitä monta vuatta pikkuhiliaa ja välillä vähä suuremmallaki äänellä ja joka kolomannella sivulla moon vaihtanu tyylilajia. Piänen lapsen miäli saa muuttua. Kattoos vaan mihinä muuttuu. Ny kiriootuspohojas on erilaasia komentoja sen tuhannen verran ja sivuusta tuloo erilaaset keskenään. 

Mutta sitte päätin, notta niinhän son mun elämäniki. Mistä kantilta kattooki, niin erilaasiahan ne kantit on. Niinku on mun sialunelämänikin. Tänään tätä ja huamenna toista. Vilukissi edestä ja takaa, Vilukissi istuu ja makaa.

Mutta sitten tuli elämähäni toisenlaanenki Mun Taisteluni. Melekeen ny vois sanua, notta taistelupeleko iski. Ei taisteluväsymys viälä täs vaihees mutta peleko. Ostettihin pikky-Pyrylle lumilapioota ja lumikola. Rumaases on alumiinen se kärensija. Ei siinä mitään. Mutta ny mumma taisteloo, nottei koita kiälellä siihen pakkaases. Joo joo, voisinhan mä mennä koittamahan märiällä pikkurillilläkin ja kattua kuinka kivasti tarttuu. Enkä kuukletakkaan tarttuuko kiäli alumiinihin, ku minen tiärä mitä materiaalia värkkihin on sekootettu. Mun kiäleni vois tarttua vaikka tupperin kippoohinki, kun se sen pään ottaas.

Näjin yällä untaki kuinka mä tulin pihalta rehaten suuren suurta miästen lumikolaa ja mun kiäleni oli kiinni kolan varres. Aivan ku pikkulikka-aikoona. Menin alvariinsa tupahan suksiporkkaa kiäles retuuttaen. Hiras oli pääknupis sytytystuluppa, ku ei oppinu kerrasta. Tottapa seki oli märkä. Liikaa käynnistetty.

Potkuria en saanu kerraasti kannettua porstuahan, piti olla vaan polovilla nöyränä sen ääres, huulet kii anturoos. Piti antaa kualan valua ja tuli orottaa, notta kyllä huulet irtuaa viimmeestään heti toukokuus.

Ku sanovat, notta Pyrypoijas on havaattavis äitinsä ja mummansa keeniä. Sellaasta rauhallisuutta, syventymiskykyä, ei-uteliaisuutta, hiljaasta artikuloontia, kialtojen kertaheitolla oppimista...(ja sitten mä heräsin)

Olis paree ku mumma ny vaan leikkiis kissin kans langoolla. Ei oo kyllä kissiä. Mutta niihin ei kiäli tartu kiinni. Lankoohin. Ei kai kissiihinkään. Minen oo kyllä kokeellu mutta voishan neki kokeella.

Mitäs jos kiaputtaasin villalankaa lumilapion ja lumikolan vartehen? Yksistään poijan pualesta ei oo pelekua. Sillon joukos vaarallinen kaveri pihaleikiis. Mumma.