Tyttäreni halusi suklaasten "svartalaasten" ohojeen. Minen uskalla tähän kirioottaa tuata ohojeen kohoretta oikialla nimellä, ku joku luuloo pian, notta mä oon jotenki muita rotuja vastahan. Voinhan sanua niitä vaikka "blacklaisiksikin". Kuulin kyllä vasta eileen, notta jokku sanoo niitä muropusuuksi. Muropusuuksi?! No jo on aikoohin eletty. Mun lapsuures noli Svartlaisia. Ja niitä non mullaki.

No, eihän sitä ohojesta ollu mihinään! Meinasin vaan ottaa sen siitä kenkien ja kenkälestien kuivatusastiakaapin viäreesestä kaapista, heti siitä oikialta kärelta. Siinä son ollu pystys muiren ohojeeren ja reseptien kans monet aijat ja meinasin vaan ottaa sen siitä, mihkä eileen...hmm...eileen? laitoon. Siiton jo ainaki 15 vuatta. Mutta sehän ny ei oo reseptin iäs mitään. Molin saanu sen äitiltäni. Molin kakara, ku niitä syätihin julukiasalaa  ylissängys (svartlaisia siis, ei reseptejä) ja luultihin, nottei äiti huamaa niiren huvennehen.

Jestas mitä kaikkia siältä reseptihyllyltäni tulikaan vastahan. Soli oikia aikamatka menneesyytehen ja siihen aikahan, ku terrorisoon flikkojani keitoksillani ja leipomuksillani. Monet leipomukset oli kovastikkin suklaasia. Pääasias kaikki. Täs on yks mun lemppariohojekiriasesta! Lahajootan sen nyt vanhimmalle tyttärelleni ja toivon, notta se pitää sitä ku kultaa kämmenellä! Aivan ku syränvereni lahojaattaasin. (Nuarin tytär: ny ei pirä alkaa simppaalemahan, mä annan sulle lankoja.)

Osasta reseptiistä näkyi jauhojen kertomat pikkutarinat, suklaaset sormenjäliet, reunahuamautukset, notta älä laita tätä niihin uusihin vuakihin, tursuaa ylitte. Paperit kahisi hiliaa sormieni välis, ku nostin kaikki oikeen sylihini ja istuun lavittalle tekemähän aikamatkaa johkin kauvas, moniihin muistoohin. Pitelin kauvan käsisnäsi ranskanleivän ohojesta. Leivoon niitä kaks kertaa ja molemmat kerrat osu samalle kertaa; eka ja vimppa.
Olin sanelusta kirioottanu ranskiksen ohojeen ja olin präntänny loppuhun, notta vaivaa joka kohotuksen välis. Molin silloon sen kirioottaesnani varmahan jokin 23 vuatias. Noh, eihän siitäkään ny kovin pitkä oo. Kuka hymähti?

Vaivaa joka välis. Menin muistoosnani kauvas siihen iltahan, ku meinasin tekaasta pari ranskanleipää.  Kuahkiaa ranskista.Tein takinan, jota vaivasin ja vaivasin käsin tosi hyvin ja kauvan. Laitoon ne sitten puiselle alustalle kohuamahan leipomisliinan alle ja ku noli kohonnu komiasti niin alootin uuren vaivaamisen. Ja taas kohotin vääntämäni ranskanleivät. Ja vaivasin uurelleen kohonnehet. Ja nostatin uurestaan. Ja vaivasin...kohotin, vaivasin...lopulta juaksin toisehen rappuhun kysymähän reseptin antajalta, notta koska saa lopettaa vaivaamisen ja kohottamisen, notta aamuhan täs tuloo vastahan tällä menolla!? Tuiren ilime oli palionpuhuva, ku se tuli meille mun peräsnäni kattomahan mun ranskanleipiäni. Katto niitä hetken ja sano, notta pökkää ny ne uunihin, kyllä nuallaki näläkä menöö. Tai tuloo.

Se otti sitten mun ranskanleipäreseptin käsihinsä, luki sitä ja nauro nauramistaan, istu oikeen välillä lavittallekkin ja löi käsiänsä polovihinsa ... vaivaa joka välis kohonnehet...vaivaa joka välis...Sai lopulta sanottua, notta ny se ymmärsi, miksi mä olin kysyny siltä kerraasti, mitä makaroonia nämä on täs reseptis, ku reseptis luki, notta "valuta makaroni"...lapsellisuuttani (tyhmyyttäni?) olin lukenu valuta sanan ruattalaasittaan, vähä niinku valuutta sana. (Soli sitä aikaa, ku justihin olin pääsny pankkihin töihin ja olin oppinu valuutoostaki jotaki ja just valuuttakassan hoitaja oli kirioottanu mulle makaroonilooranreseptin.)

Niin, istuun eileen illalla pitkähäni lavittalla lukemas reseptiäni, vaikkolis ollu kuinka kiirus. Luin sen tuhannen kappalesta paperilappusia, vihkoja ja tajusin, notta flikoollani on oikia aarrearkku mun keittiönkaapisnani. Ei tarvita mitään alastomien Ja-mie Oli-vie-ri-en kokkien keittokirioja. Vaatetetun äitylin reseptit ajaa saman asian.

Ku suljin reseptikaapin oven, molin kualla näläkähän!