Kävin kattomas Maija-mumman vanhaa lammasturkkia kellarikomerolla, viäläkö solis siälä. Olihan se, ei ollu tarttunu kenkään sellaasten pitkäkyntisten matkahan, jokkei oo ymmärtäny leikata kynsiänsä. Sitä turkkia ei kyllä kukaan jaksaasi viäräkkään mennesnänsä, rakennekynnet siinä repees; turkki painaa monta kilua. Mitähän siälä oikeen olis vuarin ja karvojen välis? Empä oo koskaan tullu ajatelleheksi, josko olis vaikka kuinkaki suuri perintö. Kiviä? No, nolis kyllä sitten moreenia tai graniittiä. Kissinkultaa.

Pirin joskus Stundarsin joulumarkkinoolla pihalla sitä turkkiä ylläni ja muistan, ku menin kontalleni nostamahan jotakin myytävää pärekopasta pöyränalta, niin en meinannu ylähän päästä turkkini kans. Niin oli se painava.

Havaattin siälä kellaris sellaasen suuren pussillisen jotakin...Noli Päreetä! Muistan ku mun tyäkaverini oli siivonnu ulukonavettaa (navetat ny kyllä harvemmin onkaan sisätiloos tuvas) ja soli kattellu pärekasaa ja miättiny, notta uskaltaaskohan nua polttaa. Sitte soli muistanu mun olemas oloni. Non mulla ny. Kaks niiston käytöskin. Yhyres lukoo markkinakylttinä notta Vilukissi ja toises, notta tarijous.

Mitähä niistä lopuusta tekis, niistä sais vaikka sellaasen vanhan aijan päreseinänki. Pois minen niitä anna, sillä kyllä aika tavaran kaupittoo (onhan se ny jo havaattukin...)

Mitään pinnoja siälä kellarikomeros ei ollu, joten multei voi enää pinnakaan katketa. Päreetä oli. Varokaa. Ny vois sitten vaikka joskus luvan kans polttaa päreensä.