Mun piti tää postaus kirioottaa jo eileen, torstaina, ku torstai on kuulemma toivua täynnä. Olis voinu niinku toivua, nottei unohtamisjuttuja tarvittisi enää kirioottaa. Voihan olla joku päivä sellaanenki hetki, nottei muistakkaa enää kirioottaa. Ettei niinku enää muistaasi ettei muistaasi.

Keskiviikkoilta ja maanantaki ilta on mulla sellaasia pääsöö-pois-kotua -harrastusiltoja. Maanantaki meni viälä tosi hyvin. Menin harrastusiltahani vaikken olisi muka keriinnykkään, mutta menin, ku tiäsin, notta siälä on aina mukavaa. Tuli keskiviikko ja Pajuakan kans istuumma pitkähän puhelimes ja sitte soitti oma äiti ja sen kans meni tovi. Sitten jo häiräännyynki pyykinpesuhun ja lopulta tv:n äärehen tikkuneuleheni kans.

Kello tuli melekeen pualiyhyreksän illalla, ku Miira soitti ja kysy, notta onko sulla alaovi auki, tulisin kävääsemähän. Pomppasin pystyhyn vähä enimpiä roinia ja romppehia karhaasemahan piilohon. Luuloo pian, nottei täälä oo imuriakaan saatikka enää komeroos tilaa. Miira tuli ja toi tullesnansa glut.vohvelitaikinaa kipos. Voi ku molin onnellinen hetken aikaa. Minen oo itte teheny glut.vohvelitaikinaa ku kerran ja senki pussista. (Siis otin värkit pussista, en mä niitä vohvelia pussiista teheny.) Onnellisuutta kesti varmahan melekeen viisminuuttia, ku hoin, notta oikeenko mulle tämä kipollinen takinaa ja miätiin samalla kuumeesesti, minkälaasta hillua olis jääkaapis vai onko ne jo lukkujen takana kaupas.

Sitte mä heräsin. Miira kysy nätisti, mikset sä ny tullu illalla, oli mukavaa. Tullu illalla? Mihkä tullu illalla? Sitte mä muistin, notten ollu muistanu mennä Omaan Pääsöö-Pois-Kotua -iltahani! Porstuas ei ollu toista lavittaa, olisin istuamössähtäny siihen, jos olis ollu. Suarin vartaloon mä siinä seisoon ja aloon hokemahan, notten mä muistanu, notten mä muistanu koko iltaa olevaksikaan, muistanu keskiviikkoa olevaksikaan.

Miira jätti takinakulhollisen mulle. Seisoon sen kans, en tienny oisinko itkeny vaiko nauranu. Onni ja suru velloi pääknupis.

Kävelin keittiöhön ja menin kollaamahan alakaapista vohveliraurat ja yksinkertaasesti aloon paistamahan ja palakittemahan ittiäni yätä vasten vohveliilla. Jääkaapista ei löytyny muuta ku pualukkahyytelöä, mansikakki jäi loppukesästä laittamatta hilluksi. Paistoon vohvelia ja söin aina sitä mukaa, ku ne valamistu. Se oliki aika trafiikkia hellan ja pöyrän välillä, minen ku seisaaltani syä. Täs tuli samalla se liikuntaki.

Rasvaasilla vohveliilla oli sama vaikutus yälle, ku täyrellä kuullaki. Valavoon. Valavoon vaan. Ny en kävelly enkä höpissy. Erilaanen yä. Vähä niinku liskojen yä.