Mä jourun kyllä pian kuliettamahan imuriani laattioolla. Taas!  Eihän siitoo ku muutama viikko, ku me yhyres seurusteltihin sopuusasti ja ny taas pitääs. Minen oo ollu moksiskaan mistään villakasaumista ja niiden ympärille syntyvistä koirayhyryskunnista. Niin kauvan ku ei niis asustele mitään täysin elollista oliota, jokka aamuhämäris tulis mun kans kaffipöytähän (tai istumahan kenaten tiskipöyrälle T. Kansan tavoon), niin mun miälestä ei oo häränpäivää.

Mutta ny jouruun eileen oikeen pitkiihin tuumooksihin kyseesestä seikasta. Pyry poika, pian 11 kk, tuli mummaa kattomahan ja soli tosi mukavaa molemmille osapualille. Varsinki poijalle, ku sai juaksuttaa mummaa perässään ja sai mumman höpisemähän, älä ny sinne, katto ny, se menöö rikki, älä satu, siihen ei saa sattua, älä verä sitä, älä purota, älä tyhyjää, älä ny mihinään nimes sitä laattialta syä...! Poika puhu juttuni päälle sen kun kerkes; se hihkui onnesta ja ilosta, ku oli huushollini iliman esteetä ja parrikaaria; tv:llekin pääsi vaivatta ja julukisesti näpelöömähän.

Mumman syrän oikeen heltyi, ku poika taputteli tv:n ruutua voimiensa takaa ja paineli nappuloota nuaruuren innossaan, villakoirakasa pöksynpersustasta roikkuen. Silloon mä huamasin, notta mähän olin saanu uuren imurin; Pyry -merkkisen! Samanlaanen oli vähä ku mun vanhaki imuri, senkin pussi pitää aina johonain välis tyhyjätä. Siinoli vain sellaanen eroavaisuus, notta imuri pysyy paikallaan, kun sitä kuivitteloo uutehen pussihin muttei tämä toinen kapistus pysyny mihinään. Soli jo karonnu piilohon ennenku saatihin vaippaa hollillekkaan.

Tämä uus imuri olis vähä niinku sellaanen tv:s nähty pyäriä johorotoon imuri, niinku kurlinki-kiakko, joka kulukoo ittekseen laattioota pitkin. Tämänki ku tankkaas aamusta ja päästääs sitte irti vapahasti liikkumahan, niin johan tulis päivän mittahan puhurasta jäläkiä. Jos puhuusin oikeen nätisti, niin antaaskohan ne mulle sen poijan?